Crimson Peak

Leffa, jonka katsoo ja kokee, kuin konsolipeliä pelaisi

Ei varmastikaan ole helppoa yhdistää näin montaa elementtiä yhteen ja samaan elokuvaan. Kun kyseessä on kuitenkin periaatteessa eeppinen rakkauskertomus, salaperäinen kummitusjuttu ja lisäksi satumaisia osia sisältävä kauhukelokuva. Guillermo Del Toro onnistuu jälleen kerran yhdistämään nämä kaikki elementit saumattomasti. Onhan hän samoja elementtejä käyttänyt elokuvassaan Pan’s Labyrinth ja kahdessa Hellboy-elokuvassa.

”Ghosts are real”

Tarina alkaa amerikan mantereelta, jossa nuori englantilainen baronetti on siskonsa kanssa rahankerjuu matkalla keksimälleen savenkaivantakoneelle. Täällä hän iskee silmänsä nuoreen kauniiseen Edith Cuisingiin (Mia Wasikova). Matka päättyy Edithin isän salaperäiseen kuolemaan ja kohta ollaankin jo naimisissa ja matkalla kohti Allerdale Hallin kartanoa ja maita, jota paikalliset ovat Crimson Peakiksi (verenpunainen vuori) nimittäneet, johtuen maan alta pulppuavasta punaisesta savesta, joka talvella värjää lumenkin punaiseksi.
Edith on jo pienestä pitäen ollut herkistynyt näkemään aaveita. Ensimmäisen aaveen hän näki kymmen vuotiaana. Tuolloin aave oli hänen äitinsä, joka varoitti häntä verenpunaisesta vuoresta.

”It’s ghostly, I know”

Perillä Englannissa suuressa, kylmässä ja karmivassa kartanossa alkaa heti tapahtua outoja asioita. Aaveita näkyy käytävillä hiippaillessa, ja on selvää, että sisaruksillakin on jotain pahasti salattavaa menneisyydessään, eikä nytkään ihan puhtaat jauhot pussissaan. Jostain syystä Edith on haluttu tänne. Aaveet antavat vihjeitä ja yrittävät varoittaa talon salaisuuksista.

”The horror was for love”

Ohjaajalle tyypillistä on huikea visuaalisuus. Ja tässä leffassa se toimii jopa paremmin kuin Pan’s Labyrinth-pätkässä. Kaikki kohtaukset ovat tarkkaan harkittuja kokonaisuuksia ja hivelevät silmää kauneudellaan. Lavastuksessa yksityiskohdat tapetista lampunvarjostimeen ja kaiteennupista koriste-esineeseen ovat sävyiltään ja kuvioinneiltaan harmoniassa.

Myös puvustustiimillä on ompelukoneet saaneet sauhuta. Kaikki on viimeisen päälle mietittyä. Jokainen korkea kaulus on krumeluuristi koristeltu ja eri hahmot näyttäytyvät roolilleen sopivissa väreissä. Kerta kaikkiaan näihin maaluksellisiin kuviin kaikkine yksityiskohtineen voisi pidemmäksikin ajaksi uppoutua.

ERIKOISTEHOSTEET OVAT hieman outoja, halvalla tehdyllä vaikutelmallaan, mutta toisaalta ne ovat juurikin sen verran erikoistehostemaisia, että satu pysyy satuna, eikä muutu liiaksi tehostekikkailuksi. Myös musiikki soi kauniisti, varsinkin teemabiisiksi muodostuva kehtolaulu on kaihoisuudessaan upea.

Mia Kasikowa juoksentelee roolinsa läpi unisen eteerisenä, mitenkään roolistaan mihinkään kummoisemmin kohoamalla, samaan tapaan kuin teki myös Alice In Wonderland-elokuvassa. Ilmankos seuraavaksi saammekin hänestä ”nauttia” Alicen jatko-osassa.
Mutta kyllä leffan tähdiksi nousevat pahuutta huokuvat sisarukset.

Jessica Chastain (Piiat, Mama) lipuu pahansuovasti koko elokuvan alusta loppuun Lucille Sharpen jäänkylmässä osassaan. Ja onneksi tämä taitava jenkkinäyttelijätär pääsee tällä kertaa näyttämään kykynsä hienosti, kun vertaa esim The Martian leffan pelkkää kuorellista roolia. Ja jo monta kertaa taitonsa esitellyt Thomas Sharpieta esittävä Tom Hiddleston (Only lovers left alive, Thor) likaisenvihreine, suurine silmineen on loistava, itseasiassa täydellinen valinta lipevään rooliinsa hännystelevänä baronettina.

LEFFAA VOISI hyvinkin verrata konsolipeliin. Jo pelkästään visuaalinen ilme tuo pelimaailman mieleen. Ja jotenkin jokainen kohtaus vaatii vaihtuakseen jonkinlaisen tehtävän suorittamisen. Ja kuitenkin samalla kun kartanon käytävillä hiippaillaan ja leikitään kuurupiiloa kummitusten kanssa, pala palalta arvoitus alkaa ratketa.

Näistä paloista loppuratkaisu sitten pikkuhiljaa paljastuu, eikä katsojakaan lopulta ylläty loppuratkaisua, mutta on silti tyytyväinen, koska ikäänkuin on itse ollut mukana arvoitusta ratkaisemassa. Lopun verinen hippaleikki hieman syö elokuvan muuten suht hienostunutta ilmettä. Mutta koska raakuuksia ja verta on koko elokuvan ajan viljelty, lopunkin toisaalta antaa anteeksi.

Visuaalisuutta arvostaville, mutta pientä säikyttelyä ja hurmetta pelkäämättömille aikuisten saduista pitäville tämä on tämän vuoden must see -elokuva!

Gekko

Tampereen omaksensa havainnut mediaseksikäs persoona, joka osaa kritisoida, mutta kestää myös kritiikkiä, ja on aina valmis kokeilemaan uutta. Löytänyt kirjoittamisen riemun uudestaan. Rakastaa kutsuja VIP-tapahtumiin ja edukasta valkoviiniä.

Lue lisää