Tyttö ja varis

Miten täydellinen näytelmä. Taas.

Nyt kun Sirkku Peltola korkkaa neitsyytensä Tampereen Teatterilla käsikirjoittajana, ei voi kuin huutaa hurraata ja liputtaa! Huikeata huikeata, sanon minä. Ja kyseessä on kuitenkin kantaesitys.

Tällä kertaa Peltola ei itse ohjaa tekstiänsä. Siitä en osaa sanoa, onko se hyvä vai huono asia, koska Tampereen Teatterin uusi pääohjaaja Anna-Elina Lyytikäinen vetää pestin loistavasti ja pisteet myös kotiin.

Näytelmä kertoo Peltolalle ominaiseen tyyliin ihmisistä tässä hetkessä, arjesta, ihmiskohtaloista, arvokkuudesta ja tietenkään unohtamatta rakkautta. Tällä kertaa pääteemana toimii äidinrakkaus. Mutta toki huumoria ja muita ihmisen perustarvetiloja unohtamatta. Tässä näytelmässä tunteet nousevat pintaan monella tavalla.

Kaksi naista kohtaavat toisensa hyvinkin hämmentävässä tilanteessa, känninen nainen, noin viisissäkymmenissä oleva Säde (Ritva Jalonen) tuppautuu rauhallisia eläkepäiviään viettävän Armin (Tuija Vuolle) asuntoon kuspissille. Tästä alkaa outo, jopa jonkinlaiseksi ystävyyssuhteeksi kutsuttava tarina. Kumpikin erilaisissa tilanteissa elävää äitiä löytävät itsestään uusia asioita ja jopa opastavat ja auttavat toisiaan. Salaisuuksien verhot ja elämäntuska myös saapuvat pikkuhiljaa kuvioihin.

Alkupuoliskolla katsomossa saa nauraa loistavalle tekstille, sekä uskomattoman hyville näyttelijöille, ja heille hyvin suuhun sopiville repliikeille. Toinen puolisko vetää tummemmalle puolelle, juuri sopivalla synkkyydellä, siltikään huumoria unohtamatta. Tämä on periaatteessa kahden erilaisen naisen tarina, ja Vuolle ja Jalonen loistavat kumpikin estradilla.

Vuolle on kylmänä, omassa piirissään elävänä haavoittuvana eläkeläismummona karunjäätävän todellinen, mutta silti niin särkyvä. Ja Jalonen, jonka näyttelemistä olen Tampereen Teatterissa jo yli 20 vuotta saanut nautiskella, tekee nyt ehkä parhaan roolinsa koskaan. Hänen Säde-hahmossaan on loistavalla tavalla yksinkertaisuutta ja herkkyyttä. Unohtamatta lujaa tahtoa, kykyä jakaa hyvyyttä ja kiitosta. Jalonen saa pienillä eleillään ja ilmeillään katsojan joko nauramaan tai jopa nielaisemaan surunsa kuuluvasti kurkusta alas.

Eikä pidä unohtaa myöskään näytelmän kahta mieshahmoa. Jukka Leisti tekee ällöttävän liukkaan, humoristisen ja silti draamanpuolella säilyvästä siivousfirman pikkupomosta valitettavan ymmärrettävän inhimillisen.

Nuori ja lahjakas, Tampereen teatterin uusimpia kiinnityksiä, Antti Tiensuu saa ihanan positiivisesti kaiken irti Säteen siistijä partnerina. Hahmon relaa meininkiä katsellessa, ei voi olla istumatta pimeässä katsomossa hymy huulilla.

Visuaalisesti kaikki näytelmässä on kunnossa.

Unohtaa ei tietenkään saa myöskään tarinaa musiikillisesti kuljettavaa ja ohjaavaa Lotta Jääskelää, joka seuraa periaatteessa viidentenä näyttelijänä ja silti sivustakatsojana tarinan edistymistä. Kaunista musiikkia ja hyvä lavapreesens.

Tyttö ja varis on upeasti kirjoitettu, ohjattu ja näytelty draamakomedia. Ei pitäisi jättää ketään kylmäksi. Minä lähdin esityksestä kädet täristen. Se on hyvä tunne.