Syvänne


Lyhyitä tarinoita monstereista ja niiden lahtaamisesta


Olen aikaisemminkin saanut kunnian päästä arvostelemaan Tuomas Myllylän tuotoksia. Kuten teokset Pakanat ja Alhaiset. Tällä kertaa saamme nähdä Myllylän vahvaa ja tummanpuhuvaa jälkeä, niin tarinoissakin, kuin taiteessakin noin viidenkymmenen sivun ja neljän tarinan verran.

Ensimmäinen tarina Suku on pahin, vie meidät jonnekin päin Texasia vuonna 1882. Se on rasisiminen suvun kostotarina, jossa nainen ja nopeat aseet jyrisevät ja jyräävät.

Toinen tarina taasen kertoo Ihan tavallisesta työpäivästä, kun jonkinlaiset valtion agentit tms. saapuvat lahtaamaan pikku kaupungin ihmiset teurastanutta monsteria. Ja jälleen kerran naisenergia rätisee.

Epäkuollut kirkkoherra esittelee enemmänkin mytologiaa ja noituutta yhdistävää kauhugenreä. Tällä kertaa energian purkaakin kissa.

Ja viimeinen tarina Syvyyden laulu vie meidät avaruuden perukoille tutkimaan avaruusaluksen hylkyä. Kai tätäkin naisenergiaksi voisi luokitella.

Tarinat ovat sopivan epätasapainoisia juoneltaan. Lukija ei pysty aavistamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja mikä on tarinan opetus, ratkaisu ja päätös.

Hahmot ovat aidosti mielenkiintoisia ja taide suht Myllylän tyylisesti juurikin sopivan tasapaksua, silti mustan ja harmaan sävyjä käyttäen taidokasta ja mielenkiintoista.

Omaksi suosikikseni nousi viimeinen scfipätkä. 

Myllylän hahmogalleria on aikamoinen, kun vertaa juurikin aiempiin historiafiktiiviseen Pakanat ja tarumaailmalliseen Alhaiset albumeihin, ei voi kuin sanoa, että jätkässä asuu hyvä ja taitava kertoja ja hahmojen luoja.

Suosittelen auliisti tätä tuotosta. Toki tällaisia lyhyitä tarinoita olisi mielellään vielä lisääkin lukenut.

Tuomas Myllylä
Zum Teufel

Gekko

Tampereen omaksensa havainnut mediaseksikäs persoona, joka osaa kritisoida, mutta kestää myös kritiikkiä, ja on aina valmis kokeilemaan uutta. Löytänyt kirjoittamisen riemun uudestaan. Rakastaa kutsuja VIP-tapahtumiin ja edukasta valkoviiniä.

Lue lisää