Arktiset leikit


Näytelmä, joka pitää kokea


Meni monta minuuttia keksiä edes tuo yllä oleva lause. Syystä että olen hieman sanaton. Eihän tästä näytelmästä osaa kirjoittaa, arvioida, saati sitten kertoa. Se on enemmänkin kokemus. Toisille joo, toisille ei. Avecini kommentoi esityksen jälkeen: ”tämä on sellainen Gekon näytelmä”. Eli kaikkiin ei uppoa. Minuun upposi kuin… kuin… en keksi sanoja. Menkää, kokekaa ja päättäkää itse?

Klemolat tuovat nyt trilogiansa neljännen osan julki. Kaksi aiempaa nähneenä voin kertoa, että tämä on ehdottomasti paras. Tosin en ole sitä ensimmäistä (Kokkola) nähnytkään, sillä olin varmaankin niin pieni ja nuori silloin vuonna 2005.

Sulaa absudiuden hulluutta kerrassaan

Vanhat hahmot ja uudet tyypit kohtaavat. On elokuvantekijöitä kera juopon ja naiskentelevan ohjaaja käsikirjoittajan. On turhautunutta rakkautta Marja-Tertun valtaisiin rintoihin tuntevaa Vahtimestareiden veljeskunnan puheenjohtajaa. Löytyy myös Marja-Tertun äidin äitiyden ylivoimasta kärsivä tytär, ja monen monta hullua hahmoa. Ennen kaikkea kyse on jäätiköiden sulamisesta ja ihmisten rappeutuvasta toivosta, rakkaudesta ja elämästä ylipäätänsä. 

Vittu-sana raikaa ja pieni vene kuljettaa tarinaa eteenpäin näyttämöllä. Ei juonesta oikein voi kertoa enempää. Tai siis juonta ei ole. Tai siis on. Tarina on, mutta sitä on vaikea selittää. Tämä on nimenomaan se kokemukseen viittaava osa. Itse jopa häpeilin omaa käkätystäni ja maan alle vajoamistani teatterin penkissä. 

TÄLLÄ KERTAA olin todella pettynyt itseeni amatöörimaisena kriitikkona. En ollut varustautunut muistilehtiöllä kera kynän. Nyt olisi ollut herkullisia repliikkejä, mitä kirjoittaa tähän arvostelun yhteyteen. Yhtäkään en muista, paitsi: ”ime sinä kyrpääsi!” Mutta loistavia muitakin elämänviisauksia Klemolan sisarukset ovat tekstiinsä ujuttaneet. Riemastuttavan herkullista, mutta silti koko ajan pysytään asiassa. Suruakin ja kaihoa on saatu mukaan. Silti edelleen mustaksi puetun huumorin siivittelemänä.

Upea teos, jossa kaikki lahjakkaat näyttelijät pääsevät jylläämään. Pakko mainita tietenkin Heikki Kinnunen Marja-Terttuna. Kinnunen ei näytä ikääntymisen merkkejä roolissaan. Hänen artikulaationsa on vahvaa ja jokainen pienikin silmien elehdintä Marja-Terttuna on huimaa ja kylmätväreet aikaansaavaa katseltavaa. Noissa Kinnusen silmissä on taikaa. 

Mari Turunen lesbahtavana, mutta silti miehiäkin paneskelevana Maurana on tunteet nostattavaa katseltavaa. Hahmo on kamala ja katkera, mutta Turunen nostaa siihen palan meitä jokaista itseämme kaikessa murheellisuudessaan. Myös kaksoisrooli Sami Simpasena on hienoa irrottelua ja vastapainoa massiivisissa rooleissansa. Näytelmän toiseksi perintöprinsessaksi jää yllättäen Marja-terttu sillä näytelmän kovimman roolin vetää Anna-Elina Lyytikäinen Vilinä. Herrassa on niin käsittämättömiä puolia, että katsoja huumaantuu. Klemolat ovat kirjoittaneet oivallisen hahmon, jota Lyytikäinen huimaavalla taidolla toteuttaa, ilmeisen käsi sydämellä nautiskellen roolistaan oikein kunnolla ja olan takaa. Ja Lyytikäisen: ”housut nousee arvostuksen myötä”. Noin. Muistinhan mä toisenkin replan!

Kaikenkaikkiaan täydellisen hullu, mutta vakavasti otettava komediallinen tarina. Menkää ja yrittäkää nauttia. Kaikki eivät ole Gekkoja, ja tykkää, mutta ne jotka tykkäävät,movat jo faneja varmasti edellisten osien myötä. Vieläköhän tämä trilogia joskus saisi viidennen osan? 

Kommentoi

kommenttia

Write a Review

Lue lisää