Titanique

Jestas että tää nauratti! Kaikkintietävät James Cameronin Titanic-elokuvan ja Jackin ja Rosen rakkaustarinan.Joten juonta ei tarvitse tähänkään musikaaliparodiaan sen enempää avata. Paitsi, että jo alku metreillä me yleisössä saamme kuulla Celine Dioninkin olleen surullisen kuuluisalla risteilyllä mukana. Hetkinen. Sehän tarkoittaa, että Dion on ainakin sata viisikymmentä vuotta vanha? No sehän voi hyvinkin pitää paikkaansa.

Näytelmä on yhteistuotanto. Ensin sitä esitettiin Riihimäen teatterissa, jonka jälkeen Aleksanterin teatterissa, ja nyt paikkoja pelastusveneisiin ei riitä kaikille Tampereen Komediateatterissa. Ensi-ilta oli Tampereella muutama viikko sitten. Sinne en ehtinyt. Mutta Facebookini räjähti. Kaikki ystäväni ja tuttuni olivat sen silloin nähneet. Ja ylistivät. Onneksi nyt ehdin itse paikalla. Ja esityksiä on vielä parisen kymmentä jäljellä, joten vielä ehtii uppoavaan laivaan mukaan nauramaan.

JA NAURAA todellakin saa. Esitys on vedetty kaikin tavoin överiksi. Se on ylinäyttelemisen ja parodiaan juhlaa. Mikään ei ole tabua. Jos Titanique olisi elokuva, se olisi tyyliltään jotain Hei me lennetään– tai Mies ja alaston ase -tasoista huumoria.

Läppää lentää niin paljon, että tälleen seuraavana päivänä muistista on jo kadonnut suurin osa. Mutta hetken nauru, paras nauru. Mutta tamperelaiset saivat hyvää paikallisläppää. Itsellenäni saattoi tirahtaa muutama virtsatippa housuun paristakin Gimmel vitsistä. Roseahan esittää mainiosti alunperin kyseisestä tyttötriosta julkisuuteen noussut Ushma Olava.

Hahmot toisensa jälkeen vievät juonta eteenpäin laivan viimeisellä neitsytmatkallaan. Rakkaustarinan kolmantena pyöränä pyörii, ja tunkee joka väliin Sanni Lehdon ihanan maneerisesti ja hyvinkin vaikuttavasti aidolta Celineltä vaikuttava Celine Dion. Lehto taitaa myös Dionin lauluäänen käytön upeasti.

Koko komppania vetää useat roolinsa täydellisellä komediallisella taidolla. Jon-Jon Geitel ja Maija Siljander ovat mainion ihania. Ja koska musikaaliparodiasta on kyse, kaikki osaavat myös laulaa upeasti. Hanna Kailan Molly Brown hahmo on juurikin niin ihastuttava ja lämmin, kuin Kathy Batesin näyttelemä hahmo oli elokuvassa. Kaila vastaa myös laulujen käännöksistä.

KOKO TEOKSEN hilpein kohta on taiturimaisen Lauri Ketosen (Rosen äiti. Kyllä) ei ole reilua -monologi. Se on sellaista tykitystä (ja varmasti myös improvisaatioita), että yleisö mylvii naurusta, eikä meinaa pysyä penkeissään. Kiitos. Tämä naurukohtaus pidensi ikääni useilla vuosilla.

Mielestäni koko esityksen valloittavin tähti on kuitenkin Tuomas Korkia-Aho. Leffassa tuon yököttävän niljakkaan roolin veti ihastuttavan komea Billy Zane. Ihastuttavuutta ja komeutta ei puutu Tuomaksestakaan. Lisäksi käsittämätöntä kropan elastisuutta, upea lauluääni ja hieno roolisuoritus. En tiedä voiko mieshahmoa tehdä yhtään inhottavammaksi. Cal Hockley on melkeinpä pahuuden ruumiillistuma ja Korkia-Aho tuo tuohon pahuuteen niin hurjan määrän komediaa ja huumoria, että se tekee jo hyvää. Aivan loistavan mainio roolisuoritus.

Olka Horila on saanut ohjattavakseen todella naurattavan upean teoksen. Ja ohjaus onnistuu kaikkine taimauksineen ja pikku detaljineen täydellisesti. Sen verran sanon, että näytöksessä ollut yleisö oli ehkä hieman varttuneempaa väkeä. Eivätkä ehkä saaneet kaikista asioista tuon riemutykityksen keskellä kiinni. Se on ihanaa, että kaiken ikäiset käyvät teatterissa, kyllä. Mutta ehkä tällaisen parodian kohdeikäryhmä on vähän nuorempaa.

Teos on kuitenkin ihan hillittömän hauska ja vauhdikas. Ei ihan klassikkoainesta, mutta täydellistä kertakäyttöviihdettä ja arjen harmauden pelastaja.