Madonna: Confessions II

Madonna yrittää onnistumatta

Levyä on odotettu kuin kuuta nousevaa. Eikä ihme. Kun Madonna nimeää levynsä Confessions II, hän ei laita pöytään ihan pientä lupausta. Vertailukohdaksi nousee väistämättä vuoden 2005 Confessions on a Dance Floor, yksi hänen uransa viimeisistä kiistattomista suurvoitoista: kylmä, kuuma, eurooppalainen ja täydellisesti virtaava tanssilevy.

Nyt luvattiin paljon. Ensimmäiset sinkutkin antoivat ymmärtää, että ehkä tästä tulee vielä jotakin.

Niiiih…

Ei ei ei. Nyt ei kutsuta tanssilattialle. Tämä on toistoa. Ja tylsää sellaista.

Paperilla kaiken pitäisi olla kunnossa. Mukana on Stuart Price, eli alkuperäisen Confessionsin luottomies. Mukana on Martin Garrixia, Stromae’ta ja muuta sen tason tuottaja- ja vierailijakaartia, että levy voisi teoriassa käynnistyä itsestään. Mutta ei. Hyvät nimet eivät tee hyvää levyä, jos itse biisit jäävät poseeraamaan oman konseptinsa viereen.

Madonna ei tällä kertaa johda bileitä. Hän enemmänkin seisoo niiden keskellä muistuttamassa, että nämä bileet ovat joskus olleet hänen.

Kuusitoista kappaletta on liikaa, kun niin moni niistä sanoo saman asian eri glitterissä. Alkuperäisen Confessions on a Dance Floorin vahvuus oli liike: se meni eteenpäin, hengitti ja kohosi. Confessions II sen sijaan tuntuu liian usein moodboardilta. Täällä on discopalloa, klubiviittausta, housea, retroa ja Madonna-mytologiaa, mutta ei tarpeeksi syytä painaa repeat.

Tämä kaikki on jo tehty. Ja pahinta on, että se on tehty paremmin. Madonnan itsensä toimesta, mutta myös niiden artistien kautta, joihin hän on vaikuttanut. Pop on mennyt eteenpäin osin siksi, että Madonna joskus pakotti sen eteenpäin. Nyt hän kuulostaa liian usein ihmiseltä, joka katsoo omaa vaikutustaan takaisin peilistä eikä keksi, mitä sillä pitäisi tehdä.

Ja sitten se puhuminen

Lopeta se puhuminen siellä biisien taustoilla ja opettele laulamaan.

Madonnan puhelaulu on ollut joskus nerokasta. Erotica ja Justify My Love toimivat siksi, että niissä ääni oli ase, viettely ja uhka. Nyt se on liian usein selostusraita. Tanssimusiikki ei tarvitse jatkuvaa manifestia. Se tarvitsee sykkeen.

Kamalin esimerkki on “School”, jossa Madonna kuulostaa opettajalta omassa museossaan. Osoittaa, alleviivaa ja selittää. Mutta jos biisi tarvitsee noin paljon sormella näyttämistä, ongelma ei ole kuulijassa.

Myös feattaajia heitetään hukkaan. Stromae’n kaltainen nimi olisi voinut tuoda levylle vinoa rytmiä, eurooppalaista melankoliaa ja outoutta. Nyt hän jää lähinnä hienoksi nimeksi kansilehteen. Sama vaivaa muutakin vierailijakaartia: dialogia ei synny, syntyy sisustuselementtejä.

Levyn loppupuolen slovarit jopa menettelevät. Niissä Madonna hetkittäin lakkaa todistamasta olevansa Madonna ja kuulostaa vähän ihmisemmältä. Siellä vilahtaa kiinnostavampi levy: vanhemman popikonin albumi ajasta, ruumiista, klubien muistoista ja siitä, mitä tapahtuu, kun tanssilattia ei enää vapauta samalla tavalla.

Mutta se levy jää tämän levyn alle.

Edelleen mun mielestä Madonnan paras levy on Ray of Light. Se on se hetki, jossa uudistuminen ei ollut pelkkää pintaa, vaan oikea muodonmuutos. Alkuperäinen Confessions taas oli suuri, tyylikäs klubivoitto.

Confessions II haluaa olla jatko-osa sille voitolle. Liian usein se kuulostaa jälkinäytökseltä.

Harmi sinänsä. Tässä oli historia, nimi, tuottajat, vieraat ja lupaus. Kaikki mahdollisuudet.

Mutta nyt Madonna ei palaa tanssilattialle.

Hän seisoo sen reunalla ja kertoo meille, miten tärkeä se joskus oli.

Artikkelin kuva: Rafael Pavarotti / Warner Records