& Julia

Musikaali & Julialla on harvinainen etulyöntiasema: se tietää jo valmiiksi, mitä yleisö osaa ulkoa.

Helsingin Kaupunginteatterin uutuus on vuosituhannen vaihteen soittorasia paketoituna 1500-luvun röyhelöihin. Britney Spears, Backstreet Boys, Bon Jovi ja muu Max Martinin hittikatalogi eivät tässä maailmassa ole vain kappaleita vaan kollektiivisia muistijälkiä. Ensimmäiset tahdit riittävät, ja katsomo tietää jo, mitä pitäisi tuntea.

Se on & Julian suurin neronleimaus. Ja samalla sen suurin ongelma.

Samuel Harjanteen ohjaama musikaali on rakennettu poikkeuksellisen taitavasti mielihyvän ympärille. Ensimmäinen puolisko rullaa vaivattomasti: tuttu kappale seuraa toista, vitsit osuvat ja juoni tarjoaa juuri tarpeeksi syitä päästä seuraavaan hittiin. Yleisön oma muistilihas tekee jatkuvasti osan dramaturgisesta työstä.

Harva musikaali tuntee yleisönsä näin hyvin ja vielä harvempi osaa flirttailla sen kanssa näin vaivattomasti.

Samalla kokonaisuudessa on jotakin lähes liian optimoitua. Käsikirjoitus, henkilöhahmot ja kappalevalinnat muodostavat teatterimaailman kanaa ja riisiä: ravintoarvot ovat kohdallaan, annos on reilu ja nälkä lähtee. Mutta makumuistoja syntyy yllättävän vähän.

SUURET TUNTEET jäävät usein näyttämölle eivätkä aivan kulje katsomoon asti. Kappale kertoo meille, mitä henkilön pitäisi tuntea, mutta esitys ei aina ehdi saada meitä tuntemaan sitä hänen kanssaan.

Tämä korostuu toisella puoliskolla. Ensimmäisessä näytöksessä mukavasti pyörinyt soittorasia alkaa hetkittäin takerrella. Siirtymät pitenevät, kohtaukset jäävät paikalleen ja energia laskee juuri siellä, missä sen pitäisi alkaa kiihtyä loppua kohti.

Samalla käy ilmeiseksi, että & Julia on jotakin musikaalin ja konsertin väliltä. Peter Ahlqvistin verrattain pelkistetty lavastus projisointeineen antaa musiikille tilaa, mutta samalla näyttävyys rakentuu turhan usein kuvan eikä näyttämön liikkeen varaan. Koreografia toimii, mutta kaipasin enemmän fyysisesti syntyviä näyttämökuvia ja ensemblen rohkeampaa liikuttelua. Niitä hetkiä, joissa musikaali muuttuu musikaaliksi isolla ämmällä.

& Julia on yhtä paljon keikka kuin musikaali, ja ajoittain tekisi mieli nousta punaisesta samettituolista tanssimaan.

PARHAAT BILEET näyttävät hetkittäin olevan orkesterimontussa. Eeva Konnun energia välittyy katsomoon asti, ja yhdeksänhenkinen orkesteri muistuttaa jatkuvasti siitä, missä tämän teoksen todellinen sydän sykkii. Moniääniset laulut ja kuorokohtaukset soivat komeasti ja tekevät oikeutta alkuperäisten kappaleiden kerroksellisuudelle.

Näyttelijäntyössä Helsingin Kaupunginteatteri näyttää jälleen suomalaisen musikaaliteatterin terävintä kärkeä. Tuukka Leppänen, Maria Lund, Martti Manninen, Niki Rautén ja Laura Alajääski tekevät kautta linjan tarkkaa, karismaattista ja nautittavaa työtä. Kun & Julia antaa näyttämön kokeneimpien musikaalitekijöidensä käsiin, esitys suorastaan kehrää.

Juliana nähtävä Renée Böök ja Romeona esiintyvä Mikko Peltomäki tekevät molemmat musikaaliroolidebyyttinsä. On rohkea ratkaisu nostaa uudet kasvot näin suuren tuotannon nimikkorooleihin. Heissä on paljon lupaavaa, mutta vielä ensi-illassa suuri näyttämö ei aivan taivu heidän ympärilleen samalla tavalla kuin kokeneempien vastanäyttelijöiden kohdalla. Böökissä on Julian vaatimaa suoruutta ja Peltomäessä kevyttä koomista viehätystä, mutta säteily jää vielä osin odottamaan seuraavia esityksiä.

YKSI RATKAISU sen sijaan tuntuu jo ensi-illassa vanhentuneelta. Risto Kaskilahden Lance on muuten isosti ja tarkoituksellisen koomisella pensselillä tehty hahmo, mutta liioiteltu ranskalainen aksentti perustuu komiikkaan, jossa vieras kansallisuus itsessään toimii vitsinä. Vuonna 2026 sitä katsoo lähinnä vaivaantuneena. Ongelma ei ole Kaskilahden näyttelijäntyössä vaan valitussa keinossa. Kun muu esitys haluaa päivittää Shakespearen maailmaa tähän aikaan ja puhua valinnanvapaudesta, identiteetistä ja oman elämän määrittelystä, kansallisuuteen perustuva karikatyyri tuntuu kummalliselta jäänteeltä toisenlaisesta viihdekulttuurista.

Kaikesta tästä huolimatta & Julia tekee tehtävänsä erittäin hyvin. Laadukas ja helppo viihde on vaikea laji, eikä ole vähäinen saavutus saada suuri yleisö viihtymään näin varmasti. Teos ei pyydä katsojaa ottamaan riskiä. Se ottaa tehtäväkseen pitää hänestä huolta.

& Julia ei yritä löytää sisäistä lastasi. Se löytää sisäisen milleniaalisi ja antaa sille luvan olla pari tuntia täysin vilpittömästi onnellinen.

SIINÄ ON myös koko musikaalin ristiriita: & Julia on niin taitavasti rakennettu mielihyvän kone, että juuri kitka, yllätys ja tunne-elämän arvaamattomuus jäävät ajoittain sen ulkopuolelle. Se tuntee yleisönsä lähes täydellisesti. Ehkä vähän liiankin hyvin.