Ote melkein piti

Lastensuojeluasia tulee iholle

Hienoa nähdä Teatteri Siperian ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistyötä. Varsinkin Kellariteatterin puolella, joka on lempinäyttämöni. Monia hauskoja ja tärkeitä asioita tässä tilassa on tullut nähtyä ja koettua. Siksi kun tajusin, että Siperia teatterina nyt täyttää todellakin ansaitut 20 vuotta, oli upeaa päästä katsomaan tämä hieno teos.

Tarina kertoo Annin (Milla Tissari) ja Jaken (Tuukka Huttunen) tarinan lastensuojelun piirissä tapahtumaketjun kuusivuotiaasta täysikäisyyteen asti. Vuosiluvut vilisevät. Anni palaa aina uudelleen Jaken luo lastenkotiin. Annin kipuilut elämän kanssa versus Jaken kiintyminen tyttöön luovat kauniin tarinan. Toisaalta välillä tietoiskujen kaltainen ohjelma kertoo karua totuutta, siitä mitä lastensuojelu tällä hetkellä on.

Tunti nelkytminuuttia intensiivistä tapahtumaa on aikamoinen haaste katsojalle. Niin Ja se on myös näyttelijöille. 

Milla Tissari aloittaa näytelmän sermien takaa puputossuissaan ja taskulampussaan. Tämä om ohjauksellisesti todella upeeta ja herkkää. Kuinka paljon pelkkien puputossujen asennot ilman konkreettisesti näkyvää näyttelijää voivatkaan kertoa? 

Tissari kasvattaa härskin kauniisti roolinsa kuusivuotiaasta täysi-ikäiseksi. Hieman artikulaatio ja äänenkäyttö tarvitsisi ponnistusta. Mutta se miten Huttunen taas valtaa koko lavan, yleisötilan, varmaan koko hemmetin rakennuksen on huimaavaa. Tuukka Huttunen on valtava! Lavahemmetinpersoona! Taas kerran. Pirulauta.

Hieno Veera Tyhtilän teksti ja hyvä Tuomas Rinta-Panttilan ohjaus. Nyt en ole yhtään varma, olisiko pitänyt tiivistää koko kuviota? Vai jopa jättää se noin rennoksi? Oliko tämä nyt sitten hyvä paketti? No oli. 

Rankkuutta sen verran, että katsojan mielenkiinto säilyy. Kasvutarina Annin puolesta ajankohtainen ja hieno. Mutta miten Jake? Minkälainen tyhjyys hänelle jää? Koska hänen vihoviimeinen repliikki ennen valojen sammumista sai multa itkunpärskähdyksen. Lyhyen, nopean.