Weapons

Kun 17 lasta katoaa keskellä yötä

Kun näyttelijänä paremmin tunnettu Zach Cregger muutama vuosi sitten ohjasi elokuvan Barbarian, kauhufanit kohahtivat. Kaikkien mielestä upea ja pelottava elokuva. Itselleni se ei oikein kolahtanut vaikka siinä onkin yksi lempinäyttelijöistäni Bill Skarsgård. Mutta nyt Weapons elokuvan nähneenä, aion tuonkin leffan uudelleen katsoa. Antaa toisen mahdollisuuden. Mutta ennakkokohkaaminen Creggerin uuteen leffaan liittyen sai minut kiinnostuneeksi ja viikko ensi-illan jälkeen ehdin leffan näkemään. Ja kyllä kannatti.

Tarinasta en halua paljastaa mitään, mikä paljastaisi mistä elokuvassa on kyse. Mutta sen verran voin kertoa, että eräänä yönä, yhden luokan 17 oppilasta katoaa kotoaan kello 2.17. He vain poistuvat kotoaan ja juoksevat kädet takakenossa, kuin siivekkeinä kohti pimeyttä. Palaamatta koskaan. 

Vain yksi oppilas saapuu seuraavana aamuna luokkaan. Loistavasti Alexia näyttelevä Cary Christopher. 

Totta kai luokan opettajaa Justinea (Julie Garner) syytetään noidaksi ja ties miksi. Mukaan otetaan myös hyvin vihainen kadonneen lapsen isä Archer, jota Josh Brolin upeasti tulkitsee. Ensikärhämöintien jälkeen tämä eripurainen pari alkaa selvittää kadonneiden lasten arvoitusta. 

Elokuva ei sinänsä ole oikeastaan edes kauhuelokuva. Enemmänkin mysteerielokuva. Toki muutama jumpscary on tungettu mukaan, sekä muutamia todella kuvottavia kohtauksia. Mutta pidin ehdottomasti elokuvan tummanpuhuvasta ja arvoituksellisesta fiiliksestä. Varsinkin unikuvajaksot olivat tyylikkäitä.

Elokuvan tempo ensimmäiset 45 minuuttia on hyvinkin verkkainen, kunnes alkaa tapahtua. Käsikirjoitus seuraa nerokkaasti tapahtumien kulkua vuorottain eri hahmojen näkökulmasta. Ja loppua kohti vyyhtiä puretaan auki katsojan ihmetellessä, mitä helvettiä nyt tapahtuu? Katsojaa hämmennetään matkan aikana moneen otteeseen. Unohtamatta myöskään ihan pirullisen mustaa huumoria. Elokuva osaa ällistyttää ja naurattaa. Ja myös yökötyttää. 

Ohjaaja viljelee paljon pikku viittauksia myös populäärikulttuurista ylipäätänsä. Itselläni eräästä raitapaita kohtauksesta tuli selkeästi mieleen Madonnan Papa don’t preach -video. Ja paljon muuta. Katselkaapa vaikka huonekaluja ja julisteita seinillä. 

Hahmot leffassa ovat toki mainion liioiteltuja, mutta toisaalta voisin tällaisia ihmisiä kuvitella olla olemassakin. Ja vaikka juonellisesti ja järkeenkäyvästi elokuvasta löytyy aukkoja, ne on helppo antaa anteeksi mukaansatempaavan elokuvan kuljettaessa katsojaa viihdyttävästi eteenpäin. 

Tällä kertaa edes leffan loppu ei onnistu pilaamaan muuten hyvää kokonaisuutta. Se on tyylikäs ”no näinhän tässä pitikin käydä” -lopetus. Silti salaa toivon, että näemme vielä joskus Weapons-leffan toisenkin osan. Viihdyttävä, pirullisen hauska ja ihanan outo, sekä sairas.