Helene
Kuvassa: Nicklas Pohjola ja Maiju Saarinen. Kuva: Kari Sunnari / TTT
Tampereen Työväen Teatterin syyskausi alkaa kunnianosoituksella yhdelle suomalaisen taiteen suurista nimistä, Helene Schjerfbeckille. Helena Kallion käsikirjoittama ja Miko Jaakkolan ohjaama Helene on suurieleinen yritys tavoittaa jotain Schjerfbeckin taiteen sisäisestä hiljaisuudesta ja samalla näyttämöllistää sitä, mitä tapahtuu, kun siveltimen kosketus muuttuu eleeksi ja ele tanssiksi.
ENSIMMÄINEN PUOLISKO etenee kuitenkin verkkaisesti, jopa raskaanpuoleisesti, aivan kuin teos itsekin varaisi aikaa maalauskankaan pohjustamiseen. Tämä pohjustus palkitaan toisessa näytöksessä, jossa draama viimein syttyy ja tunteet kuohahtavat. Epäkronologinen rakenne vaatii aluksi katsojalta pientä kärsivällisyyttä, mutta kun rytmiin asettuu, aikahyppyjen logiikka alkaa kantaa. Aivan kuin muistot ja aikatasot sekoittuisivat, kuten ne taiteilijalla itselläänkin ehkä tekivät.
Visuaalisesti Jaakkola ja koreografi Kira Riikonen etsivät rohkeita ratkaisuja. Maalaamisen prosessi tuodaan näyttämölle tanssina, jossa suuret liikkeet kääntyvät herkiksi vedoiksi. Tämä on parhaimmillaan kaunista ja oivaltavaa, mutta paikoin alleviivauksen raja ylittyy. Erityisesti nuoren Helenen portaikkokohtaus, jossa kaatuminen on koreografinen pastissi, tuntuu lainaavan liiankin suoraan nykymusikaalien kuvastoa (Broadwayn Kuolema pukee häntä käy mielessä).
SUURIN RISTIRIITA syntyy tilasta. TTT:n iso näyttämö nielee intiimin tarinan, ja lavalle nostetut maalaustelineitä muistuttavat projisointipinnat vaikuttavat paikkaavan tyhjyyttä enemmän kuin luovan sitä. Pienempi Eino Salmelaisen näyttämö olisi antanut Helenen tarinalle tiiviimmän resonanssin. Toisaalta projisointien kautta Schjerfbeckin teokset sidotaan osaksi kerrontaa, ja niille, jotka eivät tunne jokaista maalausta nimeltä, ne toimivat tärkeinä ankkureina.
Maiju Saarinen tekee nimiroolissa keskittyneen ja hienovireisen roolityön, jossa sisäisyys ja herkkyys pääsevät esiin. Hänen Helenensä ei sorru kliseiseen ”mystiseen nerouteen”, vaan pysyy ristiriitaisena ja haavoittuvana. Sivurooleissa etenkin Saska Pulkkisen Einar Reuter tuo lavalle lämpöä ja syvyyttä.
Helene on kunnianhimoinen, paikoin raskas mutta loppua kohden palkitseva näyttämötulkinta taiteilijasta, jonka hiljaiset värit ja katseet kestävät edelleen ajan. Se on enemmän kunnianosoitus kuin radikaali tulkinta, mutta sellaista suomalainen teatteri toisinaan tarvitsee.
