The Long Walk

Tyly, karu, mutta kaunis

Nyt Stephen Kingin salanimellä Richard Bachman, kirjoittama Pitkä marssi on  kuunneltavissa myös äänikirjana. Eilen ehdin jo kyseisen kirjan täydellisestä King-kokoelmastani kaivaa luettavakseni, mutta päädyinkin aloittamaan loistavan Tomi Kamulan lukemaa ääniversiota. Itse kyseisen pitkän novellin olen lukenut sen suomentamisvuonna 1992. Eli tovi sitten. Alunperin teoshan on jo kirjoitettu vuonna 1979. 

Mennessäni elokuvaa katsomaan, muistikuvani olivat todella hatarat. Idean tekstistä muistin, mutta siinäpä se. Kaikki hienot detaljiit olivat unohtuneet.  Kuin vinksahtanut ja tumma versio Stand by Mestä Elokuvan idea on todella sairas. Mitäpä muuta Kingiltä voisi odottaa. Amerikan eri osavaltioista kootaan 50 nuorta, joiden tarkoitus on marssia niin pitkään, kunnes vain yksi on jäljellä. Voittajaa odottaa raha, kunnia ja yksi toive. Kävelyvauhdin on pysyttävä viisi kilometria tunnissa. Hidastaa ei saa. Tieltä ei saa poistua. Edes ulostamaan. On vain käveltävä ja käveltävä. 

Kolmannen rikkeestä aiheutuvan varoituksen jälkeen tulee kuula kalloon. Vain yksi voi voittaa. Mainitsin tuossa Stand by Me -viimeinen kesä elokuvan ja novellin. Kuten siinäkin, tässä myös on kyse ystävyydestä ja yhdessä pysymisestä. Mutta kuten armeijan luomista säännöistä jo ilmenee, hyvin tässä ei tule käymään, lopputulos on väistämätön.

Elokuva esittelee heti marssin aluksi Raymond Garratyn (Cooper Hoffman), joka ystävystyy muutaman muun marssijan kanssa. Parhaiten kuitenkin Peter McVriesin (David Jonsson, Alien Romulus) kanssa. Marssin aikana tapahtuu ja sattuu, ystävyyden syventymistä, kinastelua ja paljon ikäviä tapahtumia. Ja totta kai joukossa pitää olla se yksi ärsyttävä pahis. Tällä kertaa hänen nimensä on Gary Barkovitch (Charlie Plummer).

Elokuvan edetessä joukko harvenee erilaisista syistä, jotka johtavat kuulan päähän ampumiseen. Mikään ei anna oikeutta pysähtymiseen, katkennut nilkkakaan ei ole hyväksyttävä syy lopettaa. Kenellekään ei anneta armoa mistään syystä. 

Elokuva on äärimmäisen brutaali. Kaikki kamaluudet näytetään. Aivot lentävät pellolle, ja kesken kävelyn ulostetaan. Mutta oikeastaan kamalimpia ovat ne kohtaukset, missä tapahtuma näytetään vain taka-alalla, tai katsoja kuulee vain laukauksen äänen. 

Ohjaaja Francis Lawrence tunnetaan Nälkäpeli elokuvasarjan ohjauksista. Jo niissä hän näytti kykynsä saada nuorista, suht tuntemattomista näyttelijöistä lahjakkuuden esiin. Niin nytkin. 

Mainitsemani kolmikko on huikea. Aliarviomatta yhtään muutakaan roolia. Tässä elokuvassa ei ole yhtään huonoa tai puolivillaista roolisuoritusta.

Mark Hamill (Star Warsien Luke Skywalker) on vuosikymmenet tehnyt enemmänkin äänirooleja piirrettyihin Tähtien sota seikkailujensa jälkeen. Nyt hän tekee inhottavan ja äreän paluun valkokankaalle armeijan pahana pääpamppuna. 

Hoffman tekee uskottavan roolin taustatarinoineen kaikkineen. Hän saa katsojan vakuuttumaan siitä, että hänen täytyy voittaa koko marssi. 

Plummer on juurikin niin paha ja inhottava, kun Kingin hahmogallerian kusipään pitääkin olla. 

Mutta jo Alien Romuluksen androidina minut vakuuttanut Jonsson on jotain maagista roolissaan. 

Elokuvan vire on inhottava ja alakuloinen. Silti sinne on saatu viljeltyä myös huumoria tasoittamaan pahaa vibaa. Mustaa huumoria edustaa hyvin matkalla näkyvä tienvarren mainoskyltti: Ensi kerralla, valitse juna. 

Ja se miten muutaman päivän aikana tapahtuva ystävyys ja toisten tukeminen on saatu kuvattua onnistuneesti ja kauniisti, vaikka kaikki ovat samassa kusessa, kertoo loistavasta käsikirjoituksesta ja upeasta ohjauksesta. Elokuvan hennon kaunis soundtrack, vielä jälkikäteenkin kuuneltuna tasapainottaa leffan alakuloista ja painostavaa tunnelmaa.

Tämä nousee minun silmissäni sinne yksi parhaista King-filmatisoinneista -kategoriaan.