Romeo ja Julia

Rakkaustarina tuodaan jälleen yleisön eteen – mielenkiintoisella twistillä.
Tai pitäisikö sanoa jopa uudelle yleisölle?

Muutamat mummot poistuivat näytöksestä huokailtuaan läpi heille pakotetun ensimmäisen näytöksen. Huokailut osuivat suoraan leikkaamattomiin niskavilloihini ja saivat ne pörhistymään.

Kaikkien tuntema, kaikkien aikojen rakkaustarina. Tällä kertaa jopa huumorilla.
Vähän West Side Storya, vähän Kummisetää, mutta silti siellä sykkii se ikiroutainen William Shakespearen kirjoittama, sinänsä kaunis tarina rakkaudesta 1500-luvun lopulta. Siis ajalta pian sen jälkeen, kun rakkaus keksittiin.

Väärä suku, väärä rakkaus. Sukuviha. Kaksi nuorta rakastuu. Sitten tapahtuu traagisia asioita. Plus vähän kaikkea siinä välissä.

SANONPA TYLSÄT asiat heti pois alta: tämä on ihan hemmetin pitkä ja paikoin tylsä näytelmä. Vaikka alkuperäisestä tekstistä on varmasti leikattu paljon – ja nyt painotan paljon – olisin silti ottanut juustohöylän käteen ja vedellyt vielä lisää pintaa pois. Paljon.

Ohjaaja Paavo Westerbergillä on ollut hieno ja kunnianhimoinen visio, jota hän on käsiohjelman mukaan työstänyt kolmisen vuotta. Mutta tekstiä, puuduttavia kohtauksia ja täysin turhia hetkiä on liikaa.
Minulla ja rakollani alkaa olla tässä iässä se vaihe, että maksimissaan tunti kymmenen minuuttia ennen väliaikaa on ihan sopiva. On kiva päästä viinille, vessaan ja haukkaamaan happea. Yhteiskesto lähes kolme ja puoli tuntia alkaa olla ihmisrajan äärirajoilla, jos teoksessa on liikaa ilmaa ja tyhjää täytettä.

Mutta ohjaus on silti hyvä. Westerberg on selvästi nähnyt muutaman Peter Greenawayn elokuvan ja napannut niistä mainioita värinvaihtoja ja visuaalisia ideoita, jotka hän toteuttaa lavalla upeasti.
Näyttämöllä ihmisjoukot toimivat hienosti ja näyttävästi, mutta jäikö henkilöohjaus sittenkin liikaa päärooleihin ja muutamiin kakkosrooleihin? Muutamat sivuhahmot jäivät ajelehtimaan.

ESITYS YLLÄTTI monella tavalla – myös huumorillaan. Sitä löytyi paljon. Loppua kohti ehkä liikaakin, mentiin jo vähän näyttämötaiteellisen tyylin överipuolelle. Tekstin nykyaikaistaminen toimi silti erinomaisesti.

Pidin pelkistetystä lavastuksesta. Ja oli hienoa, että Tampereen Teatterin uusi valo- ja äänikalusto pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Mahtavaa. Lavapyöritystä käytettiin järkevästi.

Aina on ilo nähdä lavalla Mikko Nousiainen ja iki-ihana, aina varma Esa Latva-Äijö. Kiitos, mainiot herrasmiehet. Mutta tänään oli Romeon ja Julian päivä. Nuoret tulokkaat loistivat lavalla.

Juliaa näytellyt Anna Böhm teki raikkaan, ryntäilevän ja energisen roolin kaikkine teksteineen. Kiitos.
Mutta huomioni kiinnittyi erityisesti Romeoon, Meri Luukkaseen. Uskomaton voima, läsnäolo ja omanlainen elekieli, suorastaan hengästyttävää seurattavaa. Mahtavaa. Upea tulkinta haastavasta roolista.

Ja vielä erityiskiitos Mercutiosta: Ville Mikkosen esitys oli ilmiömäinen. Mikä energia ja kehonhallinta! Spiikkien tiheys ja rytmikkyys olivat kohdallaan. Upea rooli ja upea roolisuoritus.

KAIKEN KAIKKIAAN tämä hieman outo sekasotku klassikkoa, uutta tulkintaa, taiteellisuutta ja nimenomaan teatteria, jäi mietityttämään. Olin ensin sitä mieltä, että lähden väliajalla niiden parin poistuneen mummon kanssa kaljalle, mutta kyllä tämä lopulta palkitsi, vaikka takanani haukotellut mamma olikin eri mieltä.

Niin, ja miksi tuoda tällainen klassikko kuitenkin periaatteessa näinkin pienen kaupungin näyttämölle? Kun maailmassa on niin paljon loistavia käsikirjoituksia?