Wicked

Wicked ei keksi taikaa uudelleen – ja juuri siksi se toimii

TTT:n Wicked luottaa laulajiinsa, orkesteriinsa ja näyttämön vanhaan taikaan. Lopputuloksena on suurmusikaali, joka näyttää hetkittäin suuremmalta kuin näyttämö, jolla sitä esitetään.

Wicked on ehtinyt kärsiä klassikon harvinaisemmasta ammattitaudista: siitä on tullut ilmiö, jonka tuntee, vaikkei olisi koskaan nähnyt koko teosta. Vihreä noita, vaaleanpunainen kupla ja Defying Gravity saapuvat paikalle ennen ensimmäistäkään näyttelijää. Elokuvaversio onnistui vieläpä tekemään lentämisestä yllättävän raskasta. Siksi Tampereen Työväen Teatterin Wickedin suurin temppu ei ole Elphaban nostaminen ilmaan vaan teoksen palauttaminen elävien kirjoihin.

Ensi-illan alku ei tosin lupaa tätä heti. Esitys käynnistyy kankeasti, henkilöhahmot tuntuvat paikoin valmiiksi huutomerkityiltä ja näyttelemisessä on aavistus tarpeetonta kierroksilla käymistä. Mielessä ehtii jo käydä vaarallinen kolmen tunnin kysymys: tätäkö tämä nyt sitten on?

Ei ole. Kun esitys löytää rytminsä, se myös pitää sen.

Samuel Harjanteen ohjaus osoittautuu poikkeuksellisen kurinalaiseksi. Tämä saattaa olla hänen vähiten harjannemainen musikaaliohjauksensa ja juuri siksi yksi vakuuttavimmista. Siinä missä & Julia kantoi ohjaajansa käsialaa jokaisessa iskussa, Wickedissä Harjanne vetäytyy teoksen taakse. Suuruutta ei rakenneta jatkuvalla alleviivauksella, vaan sillä, että näyttämö tietää milloin liikkua ja milloin pysähtyä. Ohjaajan kädenjälki näkyy itsevarmuutena olla näyttämättä sitä koko ajan.

PERINTEISYYS ON tällä kertaa hyve. Toteutus ei yritä purkaa Wickediä, päivittää sitä metatasolle tai todistaa nokkeluuttaan teknisillä tempuilla. Peter Ahlqvistin lavastus ja Eero Auvisen valosuunnittelu ovat selkeitä, tarkoituksenmukaisia ja juuri sopivan herkullisia. Silmäkarkkia tarjoillaan harkittu annos; koko irtokarkkilaaria ei kaadeta katsojan syliin.

Siksi myös Defying Gravity saa ansaitsemansa voiman. Kun kaikkia ruuteja ei ole ammuttu ensimmäisen tunnin aikana, Elphaban nousu todella tuntuu nousulta, ei vain seuraavalta numerolta tehosteiden liukuhihnalla.

Jari Saarelaisen koreografiat käyttävät suurta näyttämöä erinomaisesti. Wickedissä joukko ei ole liikkuvaa tapettia vaan esityksen syke. Koreografia kuljettaa katsetta, rakentaa mittakaavaa ja antaa musiikille näkyvän muodon. Näyttämö on täynnä, muttei tukossa.

Suurimman työn tekee silti ääni. Marko Hilpon johtama liveorkesteri soi täyteläisesti, ja kuorokohtaukset avautuvat kauniina, moniäänisinä kokonaisuuksina. Harmoniat eivät vain täytä tilaa, vaan tuntuvat laajentavan sitä.

Yasmine Yamajakon Elphaba ja Nomi Enckellin Glinda laulavat niin vahvasti, että musikaalin koneisto katoaa hetkittäin kokonaan näkyvistä. Jäljelle jäävät ääni, tila ja fyysinen tunne siitä, että jokin suuri on liikkeellä. Juuri silloin Tampereen suuri näyttämö alkaa muistuttaa niitä vielä suurempia Lontoon ja New Yorkin näyttämöitä: ei jäljittelemällä niitä, vaan toimimalla samalla itseluottamuksella.

Petra Karjalaisen Madame Morrible puolestaan on aivan ihanasti horrible. Karjalainen nauttii hahmonsa julkeudesta tekemättä tästä pelkkää karikatyyriä. Bravo.

WICKED EI edelleenkään ole hienovaraisuuden juhla eikä sen tarvitsekaan olla. Se on suuri, tunteellinen ja paikoin häpeämättömän vilpitön musikaali. TTT:n toteutus ymmärtää, ettei tällaista teosta tarvitse pelastaa uusilla tempuilla. Sille pitää vain antaa taitavat esiintyjät, upeasti soiva orkesteri, liikettä kantava koreografia ja tarpeeksi ilmaa siipien alle.

TTT:n Wicked ei saanut minua uskomaan Ozin taikaan. Se teki jotakin vaikeampaa: sai minut uskomaan jälleen Wickediin.