Niin kuin taivaassa

 Niin kuin taivaassa

Elokuvallinen teatteriesitys on visuaalisesti vahva ja viihdyttävä


 

Olen nähnyt Maarit Pyökärin TTT:n valtakaudella kaikki hänen ohjauksensa ja täytyy myöntää, että pidän kovasti hänen kättensä jäljestä. Tämäkään ruotsalaisen Kay Pollackin elokuvaan perustuva ei jätä kylmäksi. Toki näytelmässä edelleen näkyy elokuvamaiset leikkaukset, välillä jopa liiankin selkeästi ja hitaasti vaihtuvina. Välillä se toimii dramaturgisesti tarinaa tukevana, välillä puuduttavana hitautena.

TARINA kertoo pienestä kylästä joka lepää tiukan kirkkoherran syleilyssä. Kylään saapuu kuuluisa kapelimestari joka nostaa kylän kirkkokuoron uusiin sfääreihin. Uusia ulottuvuuksia saavat sekä musiikki, mutta pääasiallisesti ihmiset. Vanhat kaunat ja vihat purkautuvat tässä tarinassa. Samoin myös löytyy ymmärrystä, lämpöä jopa rakkauttakin. Paha saa palkkansa ja muutama muu opetuksen. Tarina on toisaalta kliseinen ja jopa ennalta arvattava, mutta sen olisi voinut huonomminkin huonommilla karikatyyreilläkin tehdä. Mutta ennen kaikkea se on viihdyttävä ja monella lailla erilaisiin tunteisiin vetoava. Nauraa saa, vakavoituakin ja hieman silmäkulmaakin pyyhkäistä.

”Kukaan ei ole moraalisten lakien yläpuolella”

NÄYTELMÄ lähtee liikkeelle hieman laiskotellen ja hitaasti, mutta tahti kiihtyy ekan puoliskon loppua kohti sopivasti. Myös pääasialliset jännitykset ja hyvä tahti säästetään kakkospuoliskolle ja todella kauniiseen kliimaksiin.  Kun lavalle tehdään elokuvamaista käsikirjoitusta, pitäisi aina muistaa se, että teatterissa ei ole leikkauspöytää.

”Satulaan siitä! Mä pidän kiinni”

Jonkin verran kohtauksesta toiseen siirtymisessä oli kankeutta, jota ehkä peiteltiin turhaan musiikilla. Kyllä noin suuri lava mahdollistaisi varmasti sen, että valokeila siirtyy sulavasti jo seuraavaan makuuhuoneeseen tai kirkkoherranvirastoon. Vai oliko tässä sitä draamallista dramaturgiaa?

Tiedä häntä. Itse olisin kaivannut hieman lisää pökköä ja tempoa pesään, ja jopa muutamia kohtauksia saksinutkin, koska osa oli turhankin pitkiä verrattuna sitten taas muutamiin hyvinkin nopeisiin välähdyksiin.

LAVA EI ole tupaten täyteen ahdettu, lavasteet eivät täytä sitä liikaa ja pyörivää lattiaa käytetään harkiten. Ja juuri tästä paljon Pyökärille ja upealle lavastajalle (Teppo Järvinen) ja hienoista valoista vastaavalle (Eero Auvinen) plussaa.

Visuaaliselta ilmeeltään näytelmä on (sanalla) sanoen karun mahtipontisen kaunista katseltavaa.

Musiikki, jota olikin yllättävän vähän toimii. TTT:n laulavaista porukkaa komppaa taidokkaasti Naiskuoro Miskantti, ja varsinkin loppukohtauksen kuoro-osuus nostatti kaikki karvat ihanasti pystyyn. Ja kiitos kun saamme kuulla Eriikka Väliahteen laulavan soolona. Kiitos.

Roolivalinnat ovat täysiä napakymppejä.  Kuin luotuja toteuttajilleen. Takakireän kirkkotädin Sivin roolissa loistaa Suvi-Sini Peltola nuttura liian kireällä vinkuen. Tässä on sellainen herkullinen rooli, jonka olisi voinut pilata helposti, mutta Peltola vetää sen juuri niin kuin noissa raameissa pitääkn. Ja hienoa on myös katsella Tommi Raitolehdon esittämää kirkkoherraa, joka nousee näytelmän inhokiksi, mutta paljastuu lopussa myöskin pelkäksi ihmiseksi. Raitolehto tekee pedantin tarkkaa työtä artikuloidessaan ja hienovireisissä eleissään.

Mallikas elokuvallinen, niin tarinaltaan kuin toteutukseltaan. Uskoisin yleisön tykkäävän. Ja mitenkäs sitten sen jatko-osan kanssa?

Gekko

Tampereen omaksensa havainnut mediaseksikäs persoona, joka osaa kritisoida, mutta kestää myös kritiikkiä, ja on aina valmis kokeilemaan uutta. Löytänyt kirjoittamisen riemun uudestaan. Rakastaa kutsuja VIP-tapahtumiin ja edukasta valkoviiniä.

Lue lisää