Keuhkot

Naisen logiikkaa oikein urakalla

En ole ihan varma, ymmärsinkö oikein, mutta kyllä tässä näytelmässä enemmän nainen on se päällepäsmäri, joka ajatuksenjuoksullaan juoksuttaa, alistaa, syyllistää ja hakee mieheltä huomiota. Kyllä ymmärsin oikein. Naiset ovat pirulauta kaikkine hormologisine vuoristoratoineen aikamoisia pakkauksia.

Mies huokailee, yrittää ymmärtää, olla tukena, erehtyy ja myös jonkin verran alistuu. Nuori pariskunta Ikean parkkipaikalla aloittaa keskustelun sanasta ”vauva”. Siitä purkautuukin koko elinkaaren kattava kahden ihmisen dialogi, jossa todellakin puidaan kaikki parisuhteeseen kuuluvat asiat. Sävy on ihan ihastuttavan liian totuudenmukainen, kova, rankka, mutta ehdottoman koominenkin.

Loppua kohti vakavoidutaan ja kun elämän kirjon liekki vetää viimeisiään, katsojankin silmäkulmassa värähtää. Juha Jokela on suomentanut ja ohjannut esityksen hienosti. Ei lavastusta, ei valoja, ei äänimaailmaa. Niitä ei tarvita.

Riittää kun teksti on nerokas, hieno tempoinen ja mielenkiintoinen. Ja siihen tarvitaan kaksi loistavaa näyttelijää. Mikko Nousiainen ja Ria Kataja täyttävät tarvittavat kriteerit täydellisesti. Aivan mahtavan huikea suoritus kummaltakin.

Vaativaa lavatyöskentely on, sekä tekstillisesti, että läsnäolollisestikin, ja ihan täydellisesti siitä suoriudutaan. Ehkä parhautta tekstissä ja ohjauksessa olivat nerokkaasti, muutamassa sekunissa vaihtuvat tapahtumapaikat ja ajat. Hieno näytelmä pienillä puitteilla.

Käsikirjoitus Duncan Macmillan
Suomennos ja ohjaus Juha Jokela
Tuotanto Suomen Kansallisteatteri