Huomenna hän tulee

 Huomenna hän tulee

Kuvassa: Martti Suosalo, Mika Nuojua Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Rating: 4 out of 5.

Kuvassa: Martti Suosalo, Mika Nuojua
Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Odottavan aika ei käy pitkäksi katsomossa, vaikka klassikosta onkin kyse

Huomenna hän tulee lukeutuu ehdottomasti teattereiden klassikkoteoksiin. Samuel Beckettin tragikomedia ilmestyi vuonna 1949, ja on siitä asti kuulunut maailman teattereiden esitetyimpiin näytelmiin. Eikä suotta. Tähän tekstiin ei aika pure, kuten se ei pure näytelmässä ikuisesti odottaviin kaveruksiinkaan. 

Erään puun alla, eräällä tiellä, muuan Vladimir (Martti Suosalo) odottaa ystävänsä Estragonin (Mika Nuojua) mystistä henkilöä nimeltä Godot, saapuvaksi.

Aikaa pitää tappaa, ajankulua miettiä ja odottaa.

Mitä odotetaan ja miksi? Siitä eivät jo viisikymmentä vuotta yhdessä kulkeneet ystävykset ole aivan varmoja. Ajankulu ja odotus muuttuvat jonkinlaiseksi madonreiäksi ja aikajatkumoksi.

Paikalle, näiden parin päivän aikana saapuu myös muuan Pozzo (Ville Majamaa) orjuutetun kantajansa Luckyn (Tomi Alatalo) kanssa.

Yhtä outoja hahmoja nämäkin, kuten Godotin saapumista odottavat Vladimir ja Estragonkin.

Puuhun hirttäytymisestä puhutaan, ystävyydestä ja siitä, että odotettava on, koska huomenna hän tulee. Omanlaisen viihdearvon odotukseen tuovat omalaatuinen parivaljakko hekin. Kantajaansa Luckya alistava Pozzo, joka unohtuu omiin ajatuksiinsa ja tekoihinsa, sekä Lucky, joka selkeästi haluaa olla alistettuna ja isännälleen mieliksi. 

Kerrassaan uskomaton kombo henkilöitä sekä hyvinkin absurdi teksti.

Teksti on sen verran juurikin diibadaaba kamaa, että katsoja, joka haluaa nähdä turvallisen ja mukavan klassikon lavalla, voi hyvinkin pettyä. Tämä ei ole sellainen näytelmä. Tarina menee välillä juurikin sopivasti yli hilseen niin ohjauksessa, näyttelemisessä kuin käsikirjoituksessaankin. Kaikkea ei pidä ymmärtää, eikä myöskään selittää.

Katsojalle on hyvä jättää mietittävää, ja sopiva määrä kysymysmerkkejä mielen sopukoihin. Itselleni jäivät mieleen roikkumaan seuraavat kysymykset? Mistä oikeasti on kyse? Missä nämä henkilöt oikeasti ovat? Ja miksi?

Eiköhän tästä aiheesta ole tarpeeksi väitöskirjoja ja selityksiä tehty, joten annan mielenrauhan itselleni ja lopetan pohtimisen, ja ajattelen tätä kelpo viihteenä.

Suosalon ja Nuojuan näin ensimmäistä kertaa lavalla. Siinä on sellainen konkarivoimakaksikko, ettei voi kuin ihailla heidän taidokkuuttaan ja yhtenäistä kemiaa. Kumpikin tekee roolinsa täydellisesti.

Alatalon Tomia on aina ilo seurata roolissa kuin roolissa. Vaikka Tomilla ei paljoa sanottavaa tässä näytelmässä ole, hänen kehonkielensä ja pelkkä lavalla olo tuntuu voimallisena katsomoon saakka. Ja sitten kun hän pääsee puhumaan, se vasta onkin kerrassaan hersyvän hieno suoritus. Kiitos.

Ja jälleen se Majamaa sieltä takavasemmalta kiilaa upeasti ja varastaa varsin ansaitusti taidoillaan shown konkareiden nokan edestä. Villen kyky rakentaa hahmonsa äärimmilleen vain syvenee kerta toisensa jälkeen eri rooleissansa. Tällaista heittäytymistä ja aitoutta teatterin tekemiseen on ilo seurata. Mainiota. 

Teksti ei ole helppo, eikä kaikkia miellytä. Minusta se oli kutkuttavan mielenkiintoinen. Hieman odotettavissa oleva, mutta hienosti, käyttäisin sanaa ”tukevasti” ohjattu (Pentti Kotkanniemi) tekstiin sopivalla vapaalla humoristisella otteella.

Aitoa, hieman vaativaa, mutta tarvittavaa teatteria. 

Gekko

Tampereen omaksensa havainnut mediaseksikäs persoona, joka osaa kritisoida, mutta kestää myös kritiikkiä, ja on aina valmis kokeilemaan uutta. Löytänyt kirjoittamisen riemun uudestaan. Rakastaa kutsuja VIP-tapahtumiin ja edukasta valkoviiniä.

Lue lisää