Ihmisen osa

Teatterikokemus kuin katsoisi episodielokuvaa livenä.

Ensinnäkin täytyy myöntää, että Kari Hotakainen on kirjallisesti nero. Todella nero. Hänen teksteihinsä perehtymättömänä löydän sen suomalaisen jäärän sielun hänen sanailustaan. Teksti on soljuvaa ja rikasta, valitettavasti täynnä totuutta meistä suomalaisista ihmisistä, nykyajasta ja käyttäytymisestämme. Mieleen nousee Leea Klemolan ja Anna Krogeruksen tekstit ja jopa Reko Lundánin Aina joku eksyy näytelmä.

Toisena asiana täytyy myöntää, että Marika Vapaavuori on myös nero. Enpä ole häneltä yhtään huonoa ohjausta nähnyt. Onko niin, että hän tarttuu huikeisiin teksteihin, vai niitäkö hänelle ammennetaan. Oli miten oli, hänen ilmiömäistä lavalla tapahtuvaa kudelmaa on aina ilo seurata. Mitä ihmettä tämä nuorehko nainen ehtiikään vielä silmiemme iloksi saattaa? Kaikki iskut ja näyttelijöiden liikuttaminen lavalla toimii jouhevasti ja sulavasti. Ja se, mitä eteemme luodaan, on kaunista katsottavaa.

Näytelmä seuraa suomalaisen perheenäidin näkökulmasta lastensa elämää. Kaksi tytärtä ja yksi poika ovat jo lentäneet pesästä. Miten heidän elämänsä etenee, mitä polkua kukin kulkee. Yksi on kiireinen omassa hyvin palkatussa työssään, yksi valehtelee olevansa paremmassa työssä kuin onkaan, ja silti joutuu soittamaan huilua kadulla saadakseen ruokaa, ja yksi on turhautunut puhelinmyyjänä.

Huolehtiva, rakastava ja kaipaava äiti lähettää lapsillensa postikortteja. Jokaisen postikortin loppuun on kätketty lause, missä toivoisi lapsensa edes käyvän kotona. Tässä vaiheessa kriitikko täällä tätä kirjoittaessaan pyyhkäisee hieman silmäkulmaansa, ja ajattelee omaa äitiään, jonka aion viedä näytelmän katsomaan. Näytelmä vie alun komedian kautta dramaattiseen loppuun.

Ensimmäinen puoliaika käynnistyy hieman hitaasti hyvinkin komediallisena, mutta väliaikaa kohden aletaan myös viritellä tummahkoja sävyjä. Annetaan viittauksia siihen, että eihän tässä hyvin käy, jotain inhottavaa tulee tapahtumaan. Rakenne, josta itse draamakomediassa pidän. Ja Vapaavuori hienoine näyttelijöineen kutoo tätä tunnelmaa upeasti kuosiin. Ja juuri ennen kuin valot syttyvät kutsuvasti nauttimaan virvokkeita väliajalle, nostatetaan huikea kukkokohtaus yleisön riemuksi alastomuuttakaan kaihtaen.

Katsojalle jää väliajalle mentäessä hyvä ja hauska fiilis, vaikka kaikki me tiedämme, että pudotus seuraa seuraavalla puoliskolla. Ja niinhän se seuraakin.

NYT OLLAAN draamassa kiinni. Hotakainen kuitenkin tekstissään uskaltaa viljellä pieniä naurupommeja sopivin väliajoin. Kun välillä silmäkulma meinaa jo kostua, äkkiä kyynel muuttuukin naurunremakaksi. Huikeaa.

Loppua kohti mennään ja lujaa; tummemmaksi ja jopa irstaan väkivaltaiseksi. Kaikki on kuitenkin perusteltua. Loppukohtaus perheen äidin ja tähän saakka melkein puhumattoman isän kanssa on yksi hienoimpia näytelmän päätöksiä, mitä olen nähnyt.

Mielenkiintoista nähdä näytelmä, jossa kaikki ovat oikeastaan sivuroolissa. Kaikilla on oma aikansa ja oma soolonsa tai monologinsa. Ainoastaan Anja Pohjola varsinkin ensimmäisellä puoliajalla nousee mielettömillä monologinomaisilla tekstipätkillään hieman suurempaan rooliin kuin vastanäyttelijänsä.

Pohjola tekee hienon roolin. Varmasti häntä tullaan kritiikeissä ylistämään, en yhtään epäile, mutta mielestäni oli vielä ensi-illassa hieman lievää hakemista rytmittämisessä ja tekstissäkin. Se lämpö, mikä tästä upeasta naisesta roolissaan huokuu välittävänä äitinä, on vain niin kaunista ja koskettavaa. Arvostusta suuresti. Ihanaa kun palasit lavalle!

Mainitsin jo miten oikeastaan kaikki muut ovat sivurooleissa, ja kaikilla on hetkensä. Kaikki muut näyttelijät tekevät huikeat roolit. Tänään kukaan ei ole toistaan huonompi.

Kaksi näyttelijää kuitenkin haluan erikseen mainita, ja heitä kehua.

Ville Majamaa on jo aiemminkin osoittanut lahjakkuutensa, enkä tälläkään kertaa joutunut pettymään. Kuutisen pikkuroolia paiskiva Majamaa kerrassaan loistaa tietokonenörtistä avautuvaan poliisiin. Upeaa. Käsittääkseni Nätyltä suoraan valmistuttuaan TT:lle napattu ja Veriveljissä kykynsä näyttänyt Jussi-Pekka Parviainen on monologinsa mittainen mies vittumaisen Varakas-pahiksen roolissa. Tasokasta näyttelemistä, kaunista artikulointia, kera kylmän karskeiden, roolinsopivien kulmakarvankohotusten. Tervetuloa taloon! Sinun roolisuorituksia haluan enemmänkin nähdä.

Lavastus kaikessa minimaalisuudessaan, ja toimivuudessaan oli kivaa katseltavaa. Hiukset ja puvustus olivat taattua laatua. Ainakin Elisa Piispasen upean vartalon korkokengät ja bisnesvaatteet toivat hienosti esille.

Hieno koskettava näytelmä. Monta totuutta meistä suomalaisista tallaajista jää tästä tekstistä mieleen. Upeaa näyttelemistä. Tekstihän tässä on parasta ja ohjaus. Todellakin vien ihanan suomalaisen äitini tämän katsomaan, hänkin valitettavasti ikäluokkaansa kuuluvana käyttää sanaa Neekeri. Haluan hänenkin kommenttinsa tästä kuulla.

Perustuu Kari Hotakaisen samannimiseen romaaniin

Sovitus: Raila Leppäkoski

Ohjaus: Marika Vapaavuori

 

Kommentoi

kommenttia

Write a Review

Lue lisää