Satu Lepistö: Lintutarha


Tabuja rikkova kertomus vanhemmasta miehestä ja liian nuoresta tytöstä jättää lukijan hämmennyksen mustaanaukkoon


Nykyään tulee luettua ihan liian vähän kirjoja, mutta kun sellaiseen tarttuu ja saa tuntuman, sen suoritettuaan yleensä tuntee itsensä sankariksi. Tämän kirjan jälkeen tulee vaivautunut, jopa likainen olo.  Silti päällimmäinen olotila on helpottunut ja jollain lailla hauras. Samaistuinko siis itse kirjan toiseen päähenkilöön, Lauraan enemmän?

Satu Lepistön kirja on hyvin mielenkiintoinen, vaikea, silti helppo, mutta haastaa lukijan monella tavalla ja tasolla. Lepistö on runoilija. Sen huomaa tekstistä. Lukijan on asetettava itsensä tietynlaiseen olotilaan, että tekstin voi kahlata läpi sujuvasti. Kieli ei ole helppoa. Se on täynnä kielellistä ilotulitusta, adjektiiveja ja kuvaelmia. Kuin lukisi yhtä pitkää runoa, jonka dialogi katkaisee helpottavasti. Tarinakaan ei ole siitä helpoimmasta päästä.

Anssi Ilmari Heino on keski-ikäinen poliisi, joka taiteilijattaren itsemurhatapausta selvittäessään tapaa neljätoistavuotiaan, juuri äitinsä menettäneen tytön, Lauran. Laura on miehelle kuin virvaliekki, joka johdattelee epäsuhdan parin tabuja rikkovaan suhteeseen. Kiellettyyn, jopa sairaaseen. Valta-asetelmat keikahtelevat ja heiluvat.

Mutta tarinankerronnassa on hieno twisti. Saamme lukea kummankin osapuolen omat versiot tapahtumien kulusta. Lepistö piinaa lukijaa monella tavalla. Kiusoittelee suorastaan.

Kirja on alusta, melkein puoleenväliin jopa tylsä, ja se tarjoaa turhia kasvualustoja monenlaiseen mahdollisuuteen, raiskaten solmimattomat langanpätkät, ja jättäen lukijan epävakaalle maaperälle.

Silti lukija koukutetaan tekstiin, niin, että kirjaa ei voi laskea käsistään. Toinen puoli kirjaa imee lukijan kuiviin. Lukija eläytyy sekä Anssin, että Lauran tarinoihin liiankin tiiviisti. Pidän todella tyylistä, miten Lepistö kertoo samat asiat molempien näkökulmista täysin eri tavoin. Lukijaa huijataan. Kumpi kertoo totuuden? Kumpi huijaa? Kumpi näistä epätasoisista ihmisistä vie ja ketä?

Outoa ja lumoavaa tekstiä.

Runollisuus ja täyteenahdettu, pursuava kuvainnollisuus häiritsee, mutta myös tuo tekstiin syvällistä taiteellisuuden tuntua. Rikasta kieltä. Raskasta, mutta erittäin kauniin rikasta. Kirja ei ole helppolukuinen, eikä nokkelakaan, mutta sen tuomat tunnetilat, häpeästä, tirkistelystä, jopa pienestä, hyvin pienestä huumorista antavat lukijalle mielenkiintoisen ja muistettavan tripin.

Inhottava, vaikea ja ennenkaikkea kiehtova teos.

Kommentoi

kommenttia

Write a Review

Lue lisää