Elävien hautajaiset
Pisteet
3.0Arvio

Goottikauhua soveltavasti


Olen ollut Teatteri Telakan asiakkaana jo ihan alusta asti, eli vuodesta 1996. Asiakkaana niin juoma- ja ruokapuolella, kuin myös nauttinut teatteritarjonnasta. Monta monenlaista esitystä olen nähnyt. Täytyy sanoa, että varsinkin viimeisen, noin kymmenen vuoden aikana esitykset ovat olleet ihan huippuhyviä, erilaisia, rohkeita ja vaikuttavia. Uusin ensi-ilta Elävien hautajaiset, on valitettavasti lievä notkahdus. Se ei ole missään nimessä huono, enemmänkin kiinnostava ja mielenkiintoinen, mutta ei parhaasta päästä.

Edgar Allan Poen (1809-1849) tekstejä ei liiemmilti ole teatterin lavoilla nähty, varsinkaan näin mielenkiintoisessa kombinaatiossa. Se onkin näytelmän vahvuus ja samalla heikkous. Tarina yhdistää monta Poen tekstiä, nitoo ne yhteen ja tekee niistä suht toimivan kokonaisuuden.

Tarina kilparatsastajan kielletystä rakkaudesta ja vaativasta kouluttajasta. Tarina vahvasta naisesta joka kyllästyy miehensä lällyyteen ja liiallisen palvontaan, mutta samalla saamattomuuteen. Eräs tarina kertoo lähetistä, josta sattumalta tulee yksityisetsivä ja tarina, jossa yritetään lentää kuumailmapallolla Atlantin yli, sekä pari muutakin kertomusta.

Koska Poen tarinoissa on yleensä paljon kauhun vivahteita, voinette arvata, että moni tarina päättyy huonosti, ainakin jonkun henkilön osalta. Mieleeni nousee 70-luvulla ensimmäistä kertaa selaamani Shokki-sarjakuvalehdet, joille Poe on varmasti ollut innoittajana tarinoillaan. Tieteiskirjallsuuttakin Poe kirjoitti ja siitä nähdään välähdyksiä toisella puoliskolla.

Pidin valtavasti ensimmäisestä puoliskosta. Tarinoiden runko on selkeä ja vaikka useaa tarinaa kerrotaankin samanaikaisesti, katsoja pysyy kärryillä. Tosin etua on siitä, jos yhtään Poen tuotantoa on lukenut ja se on edes jollain lailla muistissa. Vaikka tarinat ja niissä tapahtuvat kauheudet ovat nykyihmiselle ehkä jopa naiveja, silti tunnelma saadaan säilytettyä synkän uhkaavana, mutta silti huumoria tarjoillaan rutkasti. Erityisesti pidin siitä miten kilparatsastajan kaksijakoinen mieli oli toteutettu. Mainio idea!

Toinen puolisko lähteekin sitten jo sivuraiteille. Kokonaisuus pirstaloituu hankalaksi seurata, elementtejä ja tarinanpätkiä on liikaa ja huumorikin katoaa. Myös kohtauksia venytetään liikaa ja tekstiäkin tässä vaiheessa ei enää oikein jaksa seurata.

On todella kunnianhimoista lyöttää noin monta klassikkoa yhteen, mutta vähempikin olisi riittänyt. Ohjaaja Tuomo Rämö on itse dramatisoinut tekstin (työryhmän kesken), mutta tekstissä on omat vajavuudet, ja ohjauskin vaikuttaa välillä hieman hakevan kuvioitansa. Pääosin suoriudutaan kuitenkin kunniakkaasti. Näytelmän kudos ikäänkuin repeää yltäkylläisyydestä. Myös näytelmässä nähtyjen kuolema–korppi hahmojen liiallinen käyttäminen alkaa toistaa itseään, vaikka tyylikkäitä kohtauksia luovatkin.

Näyttelijät puhaltavat yhteen hiileen taitavasti, jokainen nousee vuorollaan valokeilaansa. Kaisa Sarkkisen näyttelijäntyötä voisin katsoa vaikka loputtomiin. Upea ja taitava näyttelijätär.

Lavastuksen minimaalisuus toimii upeasti, niinkuin Telakalla on totuttu näkemään. Hienoja ratkaisuja ilman turhia klumeluureja.

Valot ja äänet toimivat. Olinko kuulevani siellä musiikissa ihan John Carpenterin omia biisejä? Ainakin hänet kiitoksissa mainitaan. Puvustukselle ja näyttelijöiden nopeille pukuvaihdoille nostan silinterihattuani.  Käsiohjelma on yksi tyylikkäimmistä koskaan näkemistäni. Ehkä olen Teatteri Telakalla tottunut liian hyvään. Joko todella loistavaan tai erittäin hyvään. Tämä harmikseni jää vain siihen keskitielle, hyvään.

Kommentoi

kommenttia