Viime vuoden paras kuvajournalismi on palkittu ja ripustettu ihailtavaksi. Näyttelyn herättämät tunteet vaihtelevat turhautumisesta ihastukseen. Ja niin hyvien kuvien pitääkin.


Suomen paras kuvajournalismi on jälleen valittu ja esillä Kuvajournalismi 2017 -näyttelyssä Helsingissä.

Kaksi vuotta sitten kritisoin näyttelyä sekä sijainnista että rakenteesta. Tänä vuonna näyttely on ainakin periaatteessa Helsingin paraatipaikalla Virka-galleriassa – siis Helsingin kaupungintalon aulassa.

Valitettavasti paljon vakavampi ongelma on ja pysyy: näyttely on kovin suppea. En vieläkään ymmärrä järjestäjien päätöstä laittaa esiin vain ja ainoastaan voittaja kustakin sarjasta. Päätöksen voisi jotenkin hyväksyä, jos osallistujien määrä tai taso ei muuhun riittäisi, mutta siihen en usko.

Ratkaisu on valitettava kahdesta syystä. Ensinnäkin se tekee näyttelystä pienen. Sitä ongelmaa on paikattu kahdella seinäkkeellisellä ”kisasta poimittuja” kuvia. Ikävä kyllä niistä ei kerrota muuta kuin kuvaajan nimi.

Vakavampi ongelma on se, että nyt kävijä ei pysty vertaamaan kuvia tai olemaan samaa tai eri mieltä tuomariston kanssa, neuvottelemaan siitä, mikä omasta mielestä oli sarjan paras työ.

 

Kuvajournalismi 2017: Uutiskuva, Liisa Huima

MUTTA SITTEN itse kuviin. Vuoden uutiskuvan aihe ei yllätä tippaakaan: Turun terrori-isku.  Tapahtuma täytti kaikki klassiset uutisen kriteerit, joten oli odotettua, että se näkyy myös kilpailussa.

Liisa Huiman voittajakuvasta tuomaristo sanoo: ”Klassinen uutiskuva tilanteesta, jossa uutinen on juuri tapahtumassa. Kameroita on nykyisin kaikkialla, mutta on harvinaista, että ammattikuvaaja ehtii aivan tapahtumien keskelle juuri oikeaan aikaan. Voittajakuva tiivistää vuoden merkittävimmän uutistapahtuman suoraviivaisesti ja estetisoimatta…  Se on muistutus autenttisten, lavastamattomien kuvien merkityksestä ja siitä, miten tärkeää toimittajien ja kuvaajien on saada työskennellä ilman rajoituksia.”

Tavallaan tuomaristo tulee samalla kiteyttäneeksi kuvajournalismin ongelman: kuvia on paljon ja kaikkialla. Määrää on, mutta onko laatua? Ja arvostetaanko laatua edes enää? Toivottavasti. Tästä lisää jutun lopussa.

Olisin muuten halunnut nähdä muitakin terrori-iskusta kilpailuun lähetettyjä kuvia, joita uskon olleen. Jälleen kerran: olisi ollut kiinnostavaa päästä vertailemaan niitä.

VUODEN LEHTIKUVAN otti Ella Kiviniemi. Kuva muoviin pakatusta riekosta on vähäeleisyydessään samaan aikaan kaunis ja surullinen.

Tuomaristo sanoi, että ”Riekko toimii esimerkkinä paljon laajemmista ilmiöistä, kuten katoavista elinympäristöistä ja ilmastonmuutoksesta. Näin suuria ja tärkeitä teemoja on ollut perinteisesti vaikea visualisoida kaikesta saatavilla olevasta tiedosta huolimatta. Erityisen vaikeaa on niiden pelkistäminen yhdeksi, merkitykselliseksi valokuvaksi.”

Taustoituksessaan tuomaristo on hyvinkin oikeassa ja Kiviniemen kuva on vaikuttava ja pysäyttävä.

 

KUVAJOURNALISTI 2017 on Akseli Valmunen, jonka näyttelyssä esillä oleva kattaus on paitsi monipuolinen ja laaja, samaan aikaan yhtenäinen ja pahimmillaan hieman sekava. Miehen taito ja näkemys tulevat kyllä esille. Tuomariston kehuihin, joiden mukaan hänellä on  ”oma, tunnistettava visuaalinen äänensä” voi yhtyä.

Suomalaisen kuvajournalismin tällä hetkellä ehkäpä tunnetuin nimi Meeri Koutaniemi sai Yleisön suosikki -palkinnon.

 

Kuvajournalismi 2017: Essee, Sakari Piippo

ITSE VIIHDYIN näyttelyssä pisimpään Sakari Piipon Kuvaessee-sarjan voittajakuvien äärellä. Myös tuomaristo piti sarjaa kisan kovatasoisimpana. Piipon kuvat valtuuston kokouksesta ovat raakoja, rehellisiä ja paljastavia. Samaan aikaan aitoja ja inhorealistisia.

”Valittu visuaalinen kieli kuten pelkkien pystykuvien käyttö ja epäromantisoiva, kaiken näyttävä valo tukevat esseen epäseksikästä, mutta tärkeää aihetta. Koko kansan kirjo, aito riemu ja oikeat tapahtumat muodostavat hyvin editoidun yhdeksän kuvan sarjan”, tuomaristo toteaa perusteluissaan.

Kuvat ovat myös hyvä ja tarpeellinen muistutus siitä, että hyvää kuvajournalismia saa aikaan myös ja varsinkin tilanteista ja tapahtumista, joissa nopeasti ajatellen ei sinänsä tapahdu mitään. Kaikki on kiinni siitä, mitä ja miten osaa ja haluaa asioita nähdä.

 

MUTTA PALAAN VIELÄ näyttelyn – ja samalla koko kilpailun – suurimpaan ongelmaan. Siihen että kustakin sarjasta esille pääsee vain voittaja. Tämän ongelman syvyyttä lisää se, että tuomariston perusteet jäävät näyttelyssä auki. Auktoriteetti on puhunut, olkaa hiljaa ja hyväksykää se. Asenne ei oikein sovi vuoteen 2018.

Samalla se estäää sen, mikä olisi kuvajournalismille juuri nyt erittäin tärkeää, eli keskustelun syntymisen kuvasta ja sen asemasta niin yleisön kuin (kuva)journalistien kesken. Tuo keskustelu olisi enemmän kuin paikallaan, niin paljon tyhjää ja merkityksetöntä kuvaa suomalaisessa journalismissa julkaistaan ihan joka päivä.

Kuvajournalismi 2017 Virka-galleriassa (Helsingin kaupungintalo, Pohjoisesplanadi 11-13) 20.5.2018 asti.

Kommentoi

kommenttia