Annie Lennox: Nostalgia

 Annie Lennox: Nostalgia

Yksi upeimmista naisäänistä tekee pitkästä aikaa upeita biisejä sisältävän, mutta musiikillisesti ontohkon levyn.

Kun itse olin kakara ja teini, en vielä paljoa Eurythmicsistä piitannut. Vasta myöhemmin löysin parivaljakon hienon musiikin ja Annie Lennoxin metallisen ja vahvan äänen. Nyt Lennox on ottanut asiakseen laulaa levyllisen (12 kappaletta) pääosin jazz ja soul klassikoita 1920-40 luvulta.

Eli hän seuraa jalanjäljissä monia muita artisteja, jotka ovat tarttuneet ikivihreisiin ja tehneet niistä enemmän omannäköisiä ja jopa nykyaikaisiakin versioita.

Nyt kun levy julkaistaan, pari kuukautta siitä Lennox itse täyttää kuusikymmentä vuotta. Onko tämä syntymäpäivälahja hänelle itselleen? Varmasti hän on levylle koonnut omia mielibiisejään klassikoista.

EURYTHMICIN JÄLKEEN tämä on hänen kuudes studioalbuminsa soolona, ja ensimmäinen oikea levy seitsemään vuoteen. Itse kun en noita joululevyjä (2010) oikein oikeiksi levyiksi laske. Ja soolona sinkkujakin on julkaistu jo 23 kappaletta, ja niihin kaikkiin on tehty myös videokin.

Eli varmasti myös fanien odotukset ovat korkealla.

Ja jos vanha jazz/soul kolahtaa, en usko, että fanaattisimmat fanitkaan pettyvät.

Onhan tämän skotlantilaisen naisen ääni niin uniikki ja aina tunnistettava. Äänessä on aina ollut metallisuutta, voimaa ja käheääsäröä. Ääni ei ole muuttunut mihinkään, luojan kiitos. Mutta entäs sitten tunne?

Välillä kun levyä kuuntelee, voisi kuvitella laulajaksi Nina Simonen, Ella Fizgeraldin tai Billie Holidayn. Välillä taas kun esimerkiksi Summertime biisiä kuuntelee, en näe sieluni silmissä kalojen pomppivan vedestä, enkä puuvillapeltojen suhisevan polttavankuumassa 1920 luvun Amerikassa, jonkun polttaen maissipiippua terassilla. En valitettavasti.

Syynä on usean biisin hengettömyys ja kliinisyys.

Äänihän naisella on jumalainen ja monissa biiseissä ylletäänkin hienoon tulkintaan. Mutta lopulta tulenkin siihen tulokseen, että biisit eivät olekaan ihan vain läpilaulettuja, ilman tunnetta, vaan syy onkin taustoissa. Instrumentteina urut, basso, haitari yms toimivat, niinkuin koko bändikin. Ja toisaalta liian monessa biisissä hallitseva piano. Mutta juuri näistä puuttuukin se muna ja asenne. Vain soitantaa ilman sielua. Harmillista. Juuri tänne olisi tarvinnut säröä ja epäpuhtautta. Swingiä ja meininkiä.

MYÖS BIISIVALINTOIHIN olisin kaivannut lisää rohkeutta. Nyt musiikki on turhankin hidastempoista ja masentavaakin. Jos mukaan olisi otettu muutama revittely olisi levylliseen saanut hieman tempoa. Esimerkkeinä voisin heittää vaikka biisit Lullaby of Birdland, Ain’t Got No-I Got Life tai vaikka Here Comes the Sun.

Levyn hienoimmiksi biiseiksi nousevat ensimmäisenä sinkkuna julkaistava I Put a Spell on you, jossa Lennox edes vähän pääsee revittelemään upealla äänellään.

Georgia on My Mind hienoine urkuineen, ikiklassikko God Bless the Child ja kunnon bluesaspektiin yltyvä Mood Indigo.

Valitettavan tasapaksu, mutta Annien ääni pelastaa levyn. Osittain loistavia biisivalintoja, mutta liian paljon täytettä.

Kyllä tätä levyä mielellään kuuntelee aamukahvin ääressä kirkasvalolampun palaessa ja herättäessä ennen kuin on pakko siirtyä pimeeän ja kylmään kohti alkavaa työpäivää.

Gekko

Tampereen omaksensa havainnut mediaseksikäs persoona, joka osaa kritisoida, mutta kestää myös kritiikkiä, ja on aina valmis kokeilemaan uutta. Löytänyt kirjoittamisen riemun uudestaan. Rakastaa kutsuja VIP-tapahtumiin ja edukasta valkoviiniä.

Lue lisää