Valokuvavarkaat

 Valokuvavarkaat

Huimaa naisenergiaa ja nukketeatteria vielä huimemmissa rooleissa

Kolme vahvaa naista, kaikki eri ikäisiä. Äidin hyytävä ja marttyyrinen rakkaus. Siskokset, joista toinen syntyi vääränlaisena, ryppyisenä ja kaljuna. Siinäpä lähtökohdat huikealle suvunmittelystarinalle.

Tässä on inhottava suomalainen tarina kolmesta naisesta. Äiti toivoo kuolleesta pojastansa ruhtinasta, vain kaksi tyttöä jää henkiin Suomen sodan aikana. Talon ”mies” siis kuolee jo lapsena. Äidin katkeruus kohdistuu rakastettuun ja vain hyvänä esiintyvään vanhempaan tyttäreen, Nuorimmainen, joka on isänsä puolelta saanut taiteelliset lahjat, on kuraa ja huono ihminen.

Se, miten suvun musta lammas jaksaa nousta hirvittävää ja vaativaa äitiänsä ja tuhkimotarinaa elävää isosiskoansa vastaan, on tässä Orvokki Aution kirjaan perustuvassa näytelmässä kuvattu upean raadollisesti.

HARVOIN  joutuu kysymään, jääkö upea teksti mielettömän visuaalisuuden varjoon. Nyt pitää, sillä valot ovat kuin rockshowsta, tarkalleen kohdennettuja valokeiloja, jotka luovat ihmisvarjomaailmallaan ihan erilaisen fiiliksen verrattuna sihen,  mitä näyttelijät kertovat. Samalla ne luovat näyttelijöiden sanomaan uuden aspektin varjoillaan.

”Kärsimysten kautta kulkee elon tie.” Näin lukee äidin seinällä. Ristipistotyönä. Voi luoja. Valitettavasti. Muutenkin lavastus kiinnittää huomiota. Esimerkiksi se, miten siirrytään taiteija-ateljeesta siskon peruskämppään (jonka kamalassa kirjahyllyssä Spectrum-tietokirjasarja, OAJ:n pöytäviiri, Mitä Missä Milloin -kirjat, kamala lasinen malja jne.), ja äidin puuterinväriseen mennytmaailmakuvaan.

KAIKKI NAISET tekevät ihan huhuhh huikean työn.

Jaana Oravisto ahneena siskona on valitettavasti meille kaikille rahanahneudessaan tuttu. Ja hänen ”kumman kaa” kännisenä pätkä pikakelauksineen on jo sellaisenaan uskomattoman hienoa teatterityötä.

Eeva-Riitta Salo äitinä on huikea.  Ihanan vittumainen ämmä, vaikkei vielä ikänsä puolesta ja kunnon marttyyripaskiainen. Kaikkien vävyjen todellinen painajainen: ”Kun minä olen kärsinyt…”

Kuten aiemmissa kritiikeissäni olen sanonut, Teija Auvinen pitää vapauttaa. NYT hän saa lentää pääroolissaan, ja tekee sen uskottavasti. Kaunis suoritus, todella kaunis. Uskottava kasvutarina. Kiitos.

Pääosissa valon, lavastuksen ja ehkä jopa liiallisen musiikin lisäksi ovat nuket. En tullut katsomaan nukketeatteria, mutta sitä sain. Ja huikeaa sellaista. Joka kerta kun nukke varsti roolin, oli se sitten pienestä luukusta tunkeutuva äitihahmo tai hellästi lavalle pyrkivä setä,  aina sydän hypähti kurkkuun.

Niin kaunista  symmetriaa ja huikeaa draamantajua ohjajaa Tiina Puumalaiselta, että meinaa järki lähteä. Huikea suomalainen teksti, suomalaisuudesta, naisista. Hienoa.

Gekko

Tampereen omaksensa havainnut mediaseksikäs persoona, joka osaa kritisoida, mutta kestää myös kritiikkiä, ja on aina valmis kokeilemaan uutta. Löytänyt kirjoittamisen riemun uudestaan. Rakastaa kutsuja VIP-tapahtumiin ja edukasta valkoviiniä.

Lue lisää