Yöllisen koiran merkillinen tapaus
Pisteet
3.0Arvio

Hienolla tekstillä ja hyvällä näytelmällä ja Suomen kantaesityksellä aloittaa syksynsä myös Tampereen Työväen Teatteri.

Christopher on lievästi autistinen nuori mies. Hän rakastaa matematiikkaa ja haaveilee avaruuslentäjän urasta, koska avaruudessa saisi olla yksin rauhassa ja siellä on hiljaista. Mukaansa hän ottaisi ehkä lemmikkirottansa. Christopherin elämä kuitenkin mullistuu, kun heti näytelmän alkukohtauksessa hän löytää naapurinsa koiran kuolleena. Itseasiassa murhattuna. Talikolla.

Christopher joutuu vaikeuksiin poliisin kanssa ja saa heiltä varoituksen. Näin ollen hän päättääkin löytää syyllisen koiran väkivaltaiseen kuolemaan. Tästä alkaa jopa hieman synkähkö retki ulos turva-alueelta ja pois totutusta kaavasta.

Apunaan ja tutorinaan Christopherilla on koulun opettaja Sandra (hyvän ja miellyttävän roolin tekevä Miia Selin). Perhesuhteetkin kokevat mullistuksen tämän retken aikana.

Simppeli ja mukautuva lavastus luo hienoa tunnelmaa, milloin turvasta, milloin klaustrofobisesta fiiliksestä. Valomaailma on uskottava, hieman kova, mutta luo hienon illuusion kovasta ulkomaailmasta. Äänet luovat mielenkiintoisen taustan. Ja kovista äänistä ahdistuva Christopher ja katsojatkin saavat kokea, miltä tuntuu olla äänien kakofoniassa. Toimii upeasti.

TTTn viisi näyttelijää mukautuvat milloin poliisiksi tai täggääjäksi, milloin elementtien liikuttajaksi ja jopa pankkiautomaatiksi.

Auvo Vihro tekee taatun laadukkaan, mutta myös raastavan roolin isänä ja olen aina pitänyt Minna Hokkasen roolisuorituksista, eikä hän tälläkään kertaa petä hauraassa, itseään etsivässä Judyn roolissa.

Teksti on hyvä, uudenlainen, rankka ja ajattelemisen aihetta antava. Kuitenkin olisin näyttänyt käsikirjoitukselle hyvinkin paljon punakynää. Osa kohtauksista on ylipitkiä, jopa turhia, eivätkä ne vie tarinaa sen kummemmin eteenpäin. Ensi-illassa kesto oli väliaikoineen kolme tuntia. Hyvinkin voisi napsaista pois melkein parikymmentä minuuttia poistamalla jotain ja joitain kohtauksia tiivistämällä.

Myös muuten hienossa ja nerokkaassa ohjauksessa tapahtui kakkospuoliskolla jonkinlainen notkahdus. Joissain kohtauksissa oli outoja lyhyitä välähdyksiä. Lempikohtaukseni oli ehdottomasti ensimmäisellä puoliskolla oleva kohtaus, kun Christopher rohkenee kyselemään naapureiltaan kuolleesta koirasta.

Mutta mikä tässä näytelmässä on parasta? Ehdottomasti Jyrki Mänttärin loistava roolisuoritus Christopherina. Eleet ja ilmeet olivat uskottavia Aspergerin synrooman omaaville. Mänttäri vetää vaativan roolisuorituksensa matemaattisella tarkkuudella, antamatta hetkeäkään kuorensa lipsahtaa. Ja nostan hattua vuorosananivaskan opettelusta. Pelkästään ne matemaattiset kaavat olisivat ajaneet meikäläisen hulluuden rajoille. Ja yli.

Tässä on näytelmä josta nuorempikin katsoja varmasti pitää. Itse vein ystäväni, joka on lievästi autistinen,  katsomaan näytelmän, ja hän piti näkemästään:
 Pääroolissa ollut Jyrki Mänttäri osasi aivan loistavasti näytellä ei vaan lasta vaan AUTISTISTA lasta, johon tarvitaan enemmän tunnetta ja eläytymistä, jotta kaltaiseni autisti pystyy tunnistamaan sen realistiseksi.

Ja hänen äitinsä kommentti:
– Äitiä liikutti koskettava kuvaus autistilapsen vanhempana olemisen haasteista. Toivottavasti saa paljon katsojia, ehkä muakaan ei sitten katsota pahalla silmällä huonona kasvattajana kun lapsi joskus ”omituistelee” ihmisten ilmoilla. Erilaisuus on ilo, olemme ylpeitä siitä.

Joten rohkeasti vaan katsomoon.

Pituus tuo minulta vähän miinusta, mutta mielenkiintoinen teksti ja Mänttärin roolisuoritus pelkästään plussaa.

Käsikirjoitus: Mark Haddon, Simon Stephens

Ohjaus: Otso Kautto

Kommentoi

kommenttia