Kainon laulu

 Kainon laulu

Kuvassa Samuli Muje, Petra Ahola ja Jari Ahola. Kuva Kari Sunnari.

Ajattelemisen aihetta antava luova, visuaalisesti kaunis teatteripätkä.

On tunnustettava heti alkuunsa, että en varmaankaan olisi tätä teatteripätkää mennyt katsomaan ilman pressikutsua. En välttämättä kuulu siihen ikäryhmään, joka menisi katsomaan Ruotsiin sotalapsiksi lähteneistä kertovaa näytelmää. Onneksi menin. Menkää tekin. Teos on kaunis, hauska, raastava, opettavainen ja pistää miettimään tätä meidän pullamössö sukupolven helppoa elämää.

Näytelmä pohjautuu tositapahtumiin. Kaino, pieni tyttö asuu kahden veljensä, äidin ja isänsä kanssa karjalassa. Tulee sota, evakkoon on lähdettävä, ensin pohjoiseen, josta päästään takaisin kotiin Laatokan rannalle, kunnes sota jatkuu taas ja Kaino veljinensä lähetetään turvaan Ruotsiin. Ensin he pääsevät samaan perheeseen, mutta lopulta heidät erotetaan. Kainon isoveli joutuu eri perheeseen, ja Kaino pikkuveljensä kanssa Tant Faunan ja Tant Floran luo. Vuosia kuluu. Lopulta Kaino palaa vanhempiensa luo. Mutta miten sota on heitä kaikkia muuttanut vuosien varrella?

Tarina on kaunis, mutta samalla surullinen ja tempaisee mukaansa heti alkumetreiltä. Väliajalla en malltanut pysyä housuissani. Tahdon tietää miten tässä käy? Mitä Kainolle ja hänen läheisilleen tapahtuu?

TAMPEREEN TYÖVÄEN TEATTERIN nykyinen johtaja Maarit Pyökäri on ohjannut näytelmän arvokkaasti. Tarina kertoo upean kasvutarinan, mutta on samalla opettavainen. Alun ja lopun maahanmuuttajakohtaukset tuovat katsojille sopivan näpäyttävästi liiankin monen ihmisen suhtautumisen heihin. Samalla lailla evakkoon joutuneita ja sotalapsia kohdeltiin.  Näytelmässä ryssät ovat ryssiä ja ruotsissa syödään kakkua ja juodaan limonadia. Näinhän moni meistä maailman vieläkin valitettavasti näkee.

Oikeastaan hämmästyin lopun aplodeissa, lavallahan on ollut periaatteessa koko näytelmän ajan vain seitsemän talon vakinäyttelijää. Eli vaatevaihdoissa on ollut sutinaa. Oletin suurempaa porukkaa. Mutta kaikki roolivalinnat ovat osuneet nappiin. Hienoa työtä jokaiselta.

Miia Selin tekee hienon ja muuntautumiskykyisen roolin pääasiallisesti kertojan roolissaan. Selinin selkeä ja kaunis artikulaatio sopii juurikin tällaiseen rooliin unohtamatta luontevuutta, millä hän roolinsa kuljettaa.

Mutta kyllähän oivat Samuli Muje, Petra Ahola ja Jari Ahola lapsikolmikkona ovat ihan huikean hyviä. Lastakin voisi helposti ylinäytellä, mutta kaikki kolme tekevät kyllä niin hauskat ja taitavat, toisaalta raastavat roolit sotalapsina. Eikä lasten touhuilua seuratessa voi naurunpyrskähdyksiltäkään välttyä. Lapset ovat lapsia, silloinkin, kun aikuiset heitä näyttelevät.

Mutta mikä näytelmässä on parasta? Mielestäni Pyökärin rautainen ohjaus yhdistettynä Reija Hirvikosken (lavastus, video- ja pukusuunnitelu) ammattitaitoon.

Onneksi Työviksen isoa lavaa osataan käyttää oikein. Aina ei tarvita pyörivää lattiaa tai massiivisia lavastekomplekseja. Äänet ja valot toimivat hienosti. Ja simppeleillä, melkein olemattomilla lavasteilla ja muutamilla upeilla (varsinkin projisoinneilla) tehokeinoilla saadaan paljon aikaiseksi.

NÄYTELMÄN ALKUPÄÄSSÄ, kun pommikoneet saapuvat, nousi ihoni kananlihalle. Todella aidosti ahdistava kohtaus. Kun lapset matkaavat Ruotsiin, keinuin itsekin laivan mukana.

Mutta kaikista upein ja melkein absurdin maalauksellinen, oli unikohtaus pitkän ruokapöydän ja keinuvan Kainon kera. Kerrassaan kaunista katsottavaa, niin kuin koko näytelmä.

Näytelmä sopii ihan varmasti kaiken ikäisille. Ja jokaiselle se varmasti herättää ajatuksia vielä pitkään jälkeenpäinkin.

Maarit Pyökäri saa mielestäni jatkaa Tampereen Työväen Teatterin johtajana, ja mielellään hänen ohjauksiaan tulevaisuudessakin katselen.

Gekko

Tampereen omaksensa havainnut mediaseksikäs persoona, joka osaa kritisoida, mutta kestää myös kritiikkiä, ja on aina valmis kokeilemaan uutta. Löytänyt kirjoittamisen riemun uudestaan. Rakastaa kutsuja VIP-tapahtumiin ja edukasta valkoviiniä.

Lue lisää