Britteinsaarilta kajahtaa jälleen kauniisti ja valloittavasti, mutta liian tylsästi

ADELEN odotettu levy palkitsee kuulijansa, mutta tylsällä ballaadisuudellaan jää valitettavasti vain keskikastiin. Upeita artisteja on maailma pullollaan. Eikä Adelen ääni tai biisit nyt kuitenkaan niin erikoisia ole, että hänet pitäisi johonkin superkastiin nostaa.

Levy ei ole hyvä eikä huonokaan.

SE ON tasapaksua balladipoljentoa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Kakkosalbumin jälkeen Adele piti pitkään hiljaiseloa, synnytti muksun, teki Bond-tunnarin, pokkasi siitä Oscar-pystin ja astui loppuvuodesta 2016 julkisuuteen BBC:n ohjelmassa.

Tuossa ohjelmassa näimme hauskan, itselleen ja hänestä kertovien juorujen vuoksi käkättelevän nuoren, varman, jalat tukevasti maanpinnalla elävän naisen.

ADELE USKALSI heittäytyä piilokameramaisiin pätkiin ja Graham Nortonin haastateltavana vaikutti ihanan järkevältä ja itsevarmalta.

Uusin levy jatkaa samaa linjaa. Toisaalta itsevarmuutta, toisaalta sitä mitä häneltä aiemminkin olemme kuulleet, kera samojen ajatusten ja tarinoiden.

Sanoituksia rakkaudesta, petetyksi tulemisesta, kaipuusta ja muusta blaa-blaasta. Siitä, mistä musiikki on aina kertonut.

Ja mistä Adelekin on aina kertonut omalla poskilaiskalla laulantatavallaan.

VAIKKA äänihuulet onkin leikattu, ääni on melkein sama kun kahdella aiemmallakin levyllä. Nyt laulanto on vielä tarkempaa ja iskullisempaa. Se voi myös johtua levyn tuotannollisista asioista.

Tämä levy nimittäin on jokaista kiekaisua ja kitarankielen rämpsäisyä myöten tuote isolla Teellä.

Kyllä ääni raikaa ja sitä osataan käyttää. Bassot ja rummut on nostettu useassa biisissä etualalle. Mutta silti sieltä paistaa tietty kliinisyys ja markkinointisuunnittelun osaava koneisto.

LEVYN ENSIMMÄINEN sinkku Hello on loistava kappale. Mutta kaikessa mahtipontisuudessaan ja kasvattelussaan jo ”niin kuultu”. Otetaan tästä ja tästä ja tästä aineksia, niin saadaan takuuvarma maailmanlaajuinen hitti.

Levyllä on valitettavasti liian monta yhdentekevää ja samantien korvasta sisään ja toisesta ulos menevää biisiä. Ja nimenomaan hidasta.

Nopeahkoja biisejä levyllä on kolme. Levyn parhaaksi biisiksi nousee kuitenkin balladeista yksi: Million Years Ago. Se on melodillisesti tutulta tuntuva, mutta silti niin kaunis.

Varmasti tulevaa sinkkumateriaalia.

Niin kuin ovat myös biisit: I Miss You, Water Under The Bridge ja Sweetest Devotion.

LIIAN VARMAA kamaa. Liian tasapaksu. Liian kuitenkin repeatilla uudestaan ja uudestaan toistettava.

Kommentoi

kommenttia

Write a Review

Lue lisää