Pahan kukat


Suomalaista street-draamaa suht uskottavasti


Pahan kukat näyttää hyvältä, toimii osittain, mutta ei innosta katsojaa. En usko, että tästä mitään isoa hittiä tulee, mutta uskon ohjaaja Antti J. Jokisen taitoihin tämänkin jälkeen.

Elokuvan päähenkilöt ovat veljekset Juno (Juno) ja Sipe (Viljami Nojonen). Juno on reilusti pikkuveljeänsä vanhempi rastapäinen pikkunilkki, joka diilaa huumeita ja rötöstelee muutenkin vaan. Sipe on ulkoisesti kova punkkari, mutta sisäisesti ja salaa muilta,  kaunokirjallisuutta, silmälasit päässä lukeva luokkansa priimus.

Kotikin on mitä on. Isä (Eero Aho) joutuu toistuvasti lähtemään työpaikaltaan hakemaan Junoa kuulusteluista tai putkasta. Äiti on hiljainen uskovainen hissukka, seinäruusu, tapetin värinen, jolla ei ole mitään sanottavaa mihinkään. Näistä lähtökohdista kertova leffa asettaa paineet nuorelle Sipelle. Lähteäkö seuraamaan isoveljensä viitoittamaa rikollisuuden tietä, vai löytääkö itsestään jotain muuta?

ELOKUVA EI OLE HUONO, mutta siinä on turhan paljon kaikkea irtonaista sälää. On otettu mukaan kaikki mahdollinen. On skinejä, mustalaisia, maahanmuuttajia, venäläisiä, uskontoa, huumeita, narkkeja, mellakoita, sosiaaliviranomaisia ja teinirakkauttakin. Välillä tuntuu, että leffa on turhankin alleviivaava ja jopa hieman rasistinenkin.

Liika on liikaa. Ihan kuin yritettäisiin ammentaa kaikille jotain. Siinä ei onnistuta. Vain pakollinen homoseksuaali puuttuu.

Tarina etenee suht jouhevasti, mutta väliin on ympätty liian paljon aivan turhia kohtauksia, jotka yrittävät luoda taiteellista vaikutelmaa. Sama pätee kuvaukseen. Liikaa kikkailemista.

Musiikki toimii hienosti, varsinkin, jos hip hop kiinnostaa. Parhaat palat löytyvät kuitenkin leffaan sävelletystä taustamusiikista.

NUORET NÄYTTELIJÄT vetävät roolinsa uskottavasti. Varsinkin Nojonen on todellinen löytö rooliinsa. Junosta löytyy hienosti rooliin tarvittavaa munaa ja särmää. Diana Tenkorangin Alma hahmo oli nuorista ehkä onnistunein ja aidoimman oloinen, ja hänellä oli huikean hieno artikulaatio, verrattuna monien muiden puuroutuvaan puheeseen. Mikael Gabriel (Bodom) tekee nyt jo toisen isohkon roolinsa valkokankaalla tässä lähiaikoina, ja onnistuu tässäkin. Mutta konkarinäyttelijä Eero Aho tuo tähän leffaan sen suolan. Tällaista isähahmoa ei ole varmastikaan helppo näytellä. Rakkautta ja luopumista ja epätoivoa, kaikkea yhtä aikaa. Hieno roolisuoritus.

JOTENKIN KUITENKIN leffan jälkeen jää pikkainen kakan maku. Herää kysymys, että, vaikka leffa on täysin fiktiota, millaisen minäkuvan ja jopa roolimallin, räppärit Mikael Gabriel ja Juno haluavat itsestään antaa teini ja jopa lapsifaneilleen?

Tuon ikäiset katsojat kun eivät erota satua todesta. Tietenkin on hienoa, että pojat uskaltavat heittäytyä erilaiseen rooliinsa. Ei helppo, eikä sisällöltään kaunis elokuva. Mutta siinä on puolensa ja hetkensä. Mitähän yleisö tästä tuumaa? Hyvin vaikea sanoa.

Kommentoi

kommenttia

Gekko

Tampereen omaksensa havainnut mediaseksikäs persoona, joka osaa kritisoida, mutta kestää myös kritiikkiä, ja on aina valmis kokeilemaan uutta. Löytänyt kirjoittamisen riemun uudestaan. Rakastaa kutsuja VIP-tapahtumiin ja edukasta valkoviiniä.

Lue lisää