Eikä kukaan meitä enää etsi
Pisteet
4.0Arvio

 


Teatteri syyllistää sopivasti, mutta muistaa myös naurattaa


En voi kuin ihailla sitä, että Teatteri Siperia juhlistaa kymmenvuotista taivaltaan näin upealla teoksella. Aiheena ilmastonmuutos voi kuulostaa raskaalta, viherpiiperöinniltä ja saarnaavalta, mutta huikea työryhmä ohittaa nämä lapsukset taidolla. Tarinoita ja palapelin osasia rankahkossa käsikirjoituksessa, jonka työryhmä on itse työstänyt, niinkuin Siperialla on ollutkin tapana. Ai niin, tässä vaiheessa on pakko kertoa ja sanoa, etten ole tältä teatteriporukalta nähnyt koskaan huonoa teosta, mutta Toijalan Marttakerhon kannattaa taas tämä teos ohittaa.

Ilmastonmuutos aiheena ei ole helppo. Eikä ole helppoa näyttelijöilläkään vetää taas kymmeniä rooleja. Se miten kolmen loistavan näyttelijän tiimi, Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn ja Jaakko Ohtonen roolinsa suorittavat on ihan uskomatonta seurattavaa.

Löytyy nuorenparin miespuolinen henkilö, joka vihervehreydessään on huolestunut maailman tulevaisuudesta, ja tyttöystävänsä vaatiessa lasta, lähtee luonnon keskelle Lappiin vuolemaan sormensa vahingossa halki, ja tällä kuumeisella shamaanireissulla keskustelee tulevan lapsensa kanssa.

On roskisdiktaattoreita parikin kertaa. Kuinka ne biojätteet pitäisi laittaa? Mitäs täältä sun pussistas oikein löytyykään?

Lisäksi kotiäiti, joka lapsensa myötä joutuu miettimään liiallisia seitsemääkymmentä elinneliöitään ja lattialämmitystä, koska kymmenvuotias lapsi on saanut shokin katseltuaan dokumenttia, jossa jääkarhut hukkuvat, kun eivät enää pääse sulaville jäälautoille takaisin.

Ja monta monta muuta tarinaa.

Vaikka aihe on vakava ja tärkeä. Tässä näytelmässä ei osoiteta tai heiluteta sormea. Tai, no joo, mutta rennolla otteella. Huumoria löytyy. Kohtaukset joissa suuremmat ikäluokat kohtaavat pullamössö kakarat, ja kun Tuhkimon haltijattaret ja Pahatar päättävät ryhtyä puiden suojelijoiksi ovat ihan helvetin hauskoja. Ja se ihana jääkarhu. Aina kun se ilmestyi lavalle, ei voinut kuin huokaista. Mahtavuutta.

Pikkaisen liian paljon tekstiä ja hahmoja, mutta Tommi Kainulainen näyttää jälleen kyntensä ohjaajana ja yhtenä käsikirjoittajana. Kaikki on sopivan pikkutarkasti ohjattua ja iskut menevät jouhevasti kohtauksesta toiseen.

Lavastuksena pelkkä kierrätysmateriaali ja pahvisuus on hieno ja toimiva idea. Siitä kiitos Petri Tuhkaselle, niinkuin yksinkertaisen hyvistä valaistusratkaisuistakin. Hieman turhaa lavastuselementtien roudailua, mutta pistetään siitä syy Kainulaisen piikkiin.

Kolmikkona Heiskanen, Blackburn, Ohtonen ovat vertaansa vailla. Kukaan ei ole parempi kuin toinen. Kaikki ovat ihan saakelin hyviä kaikissa rooleissaan lapsesta mummoon.

Mieleen jäi varsinkin Heiskasen raivoikas kohtaus poikansa kanssa yön tunteina, Blackburnin raskas kohtaus turhautuneena kunnalisvaaliehdokkaana ja Ohtosen päätös lähteä itsetutkiskelumatkalle.

Ja monta muutakin hienoa kohtausta.

Kyllä minä mieleni pahoitan, jos ette käy tätä katsomassa. Paljon, ja hieman liikaakin. Mutta asiaa: tämä pallo on kuolemassa. Niinkuin Sir Elwoodin hiljaiset värit jo sen kertoivat aikoinaan. Maailma loppuu. ”Eikä kukaan meitä enää etsi, tää on tyhjä ja loputon leikki ja vain tuuli kuiskaa: kaikki pois piilostaan.”

 

Kommentoi

kommenttia