The Killing of a Sacred Deer
Pisteet
4.0Arvio

Taiteellinen mysteeritarina toimii lähes täydellisesti


Jo edellisellä elokuvallaan, The Lobster, Yorgos Lanthimos osoitti, että hän on tulevaisuuden, ja nykyhetkenkin mielenkiintoisimpia elokuvaohjaaja käsikirjoittajia. Kuten edellisessäkin, tässäkin elokuvassa hän luottaa Colin Farrellin karismaan. Itseasiassa koko näyttelijäporukka on pääosin upeassa vedossa.

Elokuva on omanlainen sekoitus taidetta, klassista kauhua ja outoa draamaa. Mutta itselleni koko elokuva on suuri ja outo mysteeri. Vähän sellainen, joka ei edes ole tarkoitettu ratkeavaksi. Elokuvassa on viisi päähenkilöä. Sydänlääkäri isä Steven (Farrell), silmälääkäri äiti Anna (Nicole Kidman) ja myös samalle alalle aikovat nuoret lapset Kim (Raffey Cassidy) ja Bob (Sunny Suljic). Isä Steven on aikoinaan ollut mukana leikkauksessa jossa nuoren pojan isä on kuollut. Elokuva alkaa kohtauksella missä Steven ja kuolleen isän poika Martin (Barry Keoghan) kohtaavat ja juttelevat. Mitään ei selitetä, eikä kriitikkokaan halua selittää liikoja.

KYSEESSÄ on kuitenkin eräänlainen puistattava palapeli, jossa Martin hakeutuu ydinperheemme elämään käärmemaisesti ja saapa myös Stevenin oman kattonsa alle tapaamaan puutteessa olevaa yksinhuoltajaäitiään (aivan liian vähän viime aikoina nähty Alicia Silverstone).

Pian perheelle alkaa tapahtua outoja asioita. Pääasiassa fyysisiä. Edelleenkään mitään ei selitetä, eikä tarvitsekaan. Katsojalle on selvää, että kaikki liittyy jollain lailla Martiniin. Ja katsoja joutuu ahdistumaan penkissään, miten kaikki tämä päättyy. Onko olemassa joku yksiselitteinen ratkaisu?

SEN VERRAN voin sanoa, että elokuvan loppu, ennen lopullista loppua, on sekä inhottava, että myös hyvin häijyn mustan huumorin siivittämä. Suorastaan piinavaan nautinnollista katsottavaa.

Väittäisin, että Lanthimos on uusi M. Night Shyamalan, mutta taiteellisella tvistillä. Hänen luomuksistaan joko tykkää, tai niitä ei ymmärrä, joten niistä on helppo olla pitämättä.

Tunnetuimmat näyttelijät Farrell ja Kidman vetävät roolinsa hyvin, tosin hieman rutiininomaisesti. Perheen muksut (Suljic ja Cassidy) pääsevät varsinkin loppupuolella revittelemään oikein kunnolla aivan mielipuolisissa rooleissaan.

MUTTA elokuva ei olisi mitään ilman nuoren, suht tuntemattoman Barry Keoghanin Martin roolia. Jätkä tekee Martinista niin mainion lapsenkasvoisen sinisilmäisen teinipoika pahuuden, hyvin pienillä psykkoottisilla eleillä, että katsojaa puistattaa. Ja ilmaan jää kuitenkin kysymys, onko Martin edes oikeasti paha?

Leffa lainailee seitsemänkymmentä luvun alun hienovaraisista pienieleisistä kauhuleffoista, missä oikeastaan ei edes paljoa tapahdu, eikä näytetä, mutta aavistus pahuuden läsnäolosta riittää.

KUVAUS on kaunista ja välillä katsoja saa nauttia pienistä ällötävyyksistä. Musiikki tukee elokuvaa täysin. Piinaava viulu ja huilumusiikki täydentää elokuvan jokaisen kohtauksen. Soundtrack on hieno, mutta se ei toimi ilman elokuvaa ja toisinpäin. Mielenkiintoinen ja yllättävä. Mitähän ohjaaja seuraavaksi keksii?

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan.

Kommentoi

kommenttia