Muse: Drones

Nyt mennään taas jykevällä poljennalla

Suomessa ahkerasti keikkaileva (itseasiassa vastikään Provinssirockissa esiintynyt) Muse palaa seitsemännessä studioalbumissaan omille alkulähteilleen, eli huomattavasti raskaampaan poljentoon, kuin eaimerkiksi kaksi edellistä levyä. Melodiallisuutta ja dramaattisuutta unohtamatta.

Musen levyt ovat siinä mielessä mielenkiintoisia, että niitä tuskin kannattaa laittaa sufflella soimaan. Sen verran tarinallisia ja soundillisesti kronologisesti eteneviä kokonaisuuksia nuo levyt ovat. Eli kiltisti järjestyksessä alusta loppuun. Ja sitten taas uudestaan ja uudestaan.

Itse olen ns. myöhäisherännyt Muse-fani. Nykyään toki koko tuotannon omistan, mutta vasta neloslevystä se lähti. Itse pidän The Resistance ja 2nd Law -levyjä bändin parhaina. Ehkä niiden rockoopperamaisuuden ja kokeellisen konesoundin vuoksi. Niissähän kuullaan jopa dubsteppiä.

Uusin Drones-levy vaati minulta useamman kuuntelu kerran, ennenkuin sen maailmaan pääsin, ja levyn hienouden käsitin.

Aluksi vierastin aika rohevaa rytinää ja synkkää rocksoundia, mutta jälleen kun levyä kokonaisuutena kuuntelee, ymmärtää miksi alun räimeen jälkeen vaivutaan viimeisissä biiseissä upeaan hiljaiseen suvantoon.

Levyn kymmeneen (Musemaisen hyvinkin pitkään biisiin) mahtuu monenlaista.

Ensimmäinen sinkku Dead Inside kertoo hyvin levyn rouhean suunnan.

Toinen sinkku Mercy loiventaa hieman poljentoa ekaan sinkkuun verrattuna.

Reapers-biisi alkaa sorminäppäryyttä tarvittavalla taidokkaalla kitarasoololla.

Silti levyn kolme viimeistä, hitaasti ja varmasti kehittyvää hitaampaa biisiä nousevat omiksi suosikeikseni.

Levyn parhaan biisin tittelin saa tällä kertaa länkkärileffat mieleen tuova melodinenpommi The Globalist.

Tämä levy ei Muse-faneja varmasti petä, ja toki monet myös helpotuksesta huokaisevat, kun konepoppi on jätetty miltei kokonaan pois.