Päätepysäkki
Hukassa omassa elämässään
olevien ihmisten tarinoita ja tuntoja
Tampereen Teatterin Frenckell -näyttämöllä on vuosien varrella nähty suuria tunteita. Draamaa ja komediaa, ja nyt näitä kumpaakin hienosti yhdistettynä. Pasi Lampelan oma teksti, Päätepysäkki, kääntyy hänen omassa ohjauksessaan kauniin rujoksi tarinaksi, jossa on sisältä kylmiä ihmisiä. Onneksi näyttelijät tekevät lämpimät ja ihailtavat roolisuoritukset.
”Mä oon kuin ikuinen kuokkavieras. Kuokkavieras omassa elämässäni.”
Näin voisi todeta kaikista näytelmän neljästä ihmisestä. On aika ja paikka, jossain Suomessa. Kaikki ovat eksyksissä ja joko etsimässä oman elämänsä päätepysäkkiä, vai ovatko he sittenkin jo saavuttaneet sen? Mutta eivät sitä vielä itse tajua tai varsinkaan halua myöntää. Nuori tyttö Birgitta ajautuu suhteeseen itseään vanhemman miehen kanssa. Elämä on vielä kesken. Asutaan kimppakämpässä ja töitäkin pitäisi löytää. Epävarmuus omasta itsestään ja suhteesta ei ota toimiakseen.
”Ihminen tulee näkyväksi vasta kuoltuaan.”
”Mä en halua pelätä sua. Mä kieltäydyn pelkäämästä sua.”
”Jussi. Minkä takia alttarilla sanotaan tahdon?”
”Mä en pysty tekemään kuin parhaani.”
Perheen isä. Isänsä kuvajainen Jussi kamppailee isänsä elossa olevaa haamua vastaan, kantaa huolta taloudesta ja on päättänyt olla enää rakastamatta vaimoansa. Kunnon lattiaan poljennan kautta huikean hyvän roolin tekevässä Esa Latva-Äijössä on se kaikki ihanuus ja kamaluus, mitä monessa suomalaisessa miehessä on. Hän osaa tiivistää sen pieniin eleisiin, seksin haluun, jopa kyyneliin. Ehdottomasti Latva-Äijön parhaita suorituksia. Hänessä on jotain juuri tällaisten roolien tulkkia.
Kaikki toimii hienosti tässä näytelmässä. Yksinkertainen lavastus kera jättikokoisen televisioruudun, joka toimii inhimillisyyden peilinä on hieno ratkaisu. Vahvaa tulkintaa, selkeän pienieleinen ohjaus ja inhottava, mutta mielenkiintoinen teksti. Tällaistahan me haluamme nähdä. Vai haluammeko?
