Kyrsyä
Pisteet
4.0Arvio

Suomalaista junttigotiikkaa kyläpahasessa mettän keskellä


Voihan Kyrsyä! Tekisi mieli huudahtaa. Tässä elokuvassa on niin paljon potentiaalia, mutta silti se jää himpun verran alle melkein täydellisestä kotimaisesta, ja nimeenomaan Euroopalle ja varsinkin Amerikalle, täydellisestä oudosta mysteerileffasta. Mutta yritys on ihan loistavan suurenmoista.

Tekstiilialaa opiskeleva nuori neitokainen Irina (Veera W. Vilo) saa oudon kutsun lähteä kesätöihin tuntemattomaan paikkaan nimeltä Kyrsyä. Ja miksikäs ei? Ero kundikaverista ja opiskelujen verinen bisnesmaailma ei sovi päähenkilömme pirtaan. Lähdemme siis Kyrsyään. Päädymme johonkin mystiseen paikkaan, missä aika tuntuu pysähtyneen. Niin pukeutumisen, kuin tekniikankin suhteen. Maasta tuleva on pyhää ja ansaittua, kaikilla ihmisillä on yhteisössä oma paikkansa ja roolinsa. Kaikki ovat yhtä. Jopa jollain lailla sukurutsia ja -siittoisuutta myöten. Alun leppoisan tunnelman jälkeen Irina tajuaa, että kaikki todellakaan ei ole kohdallaan ja pois on päästävä.

Kanssakriitikot ovat löytäneet elokuvasta viittauksia mm. Rosemaryn painajaisesta, Wicker Manista ja Twin Peaksista. Kyllä. Ihan ehdottomasti Itse lähtisin kuitenkin ottamaan esi-isäksi loistavan, mielestäni ensimmäisen oikean suomalaisen kauhuleffan Kuutamosonaatin (Olli Soinio, 1988) tai oudon Societyn (Brian Yuzna, 1989) ja ehdottomasti oman lempparini M. Night Shyamalanin The Villagen. Kaikista näistä löytyy Kyrsyään aineksia. Mutta niitä ei käytetä ihan tarpeeksi. 

Mutta pitää muistaa, että nyt on kyse Roope Oleniuksen ensimmäisestä pitkästä ohjauksesta ja sille pitää antaa armoa ja anteeksi. Käsikirjoitukseen olisi voinut upottaa mystisiä ainesosia lisääkin, ja ihan kaikkea ei olisi edes tarvinnut viedä loppuun asti, vaan jättää varaa katsojan mielikuvitukselle. Outoa on se, että elkuvan loppukohtaus tuntuu hyvinkin irralliselta muuhun nähden niin teknisesti, käsikirjoituksellisesti kuin näyttelijätyöllisestikin. 

Onneksi Olenius ohjaa jäntevästi, ja kaikki kuvat ovat ihan saakelin hienoja, jo alkuteksteistä lähtien. Pientä hapuilua joidenkin kohtausten kestossa, ja varsinkin hieman turhankin puuduttavasta loppuaktista annan pahaa silmää eikun kieltä. 

Isoa plussaa Jussi Huhtalan monimuotoisesta, pääosin kauniista musiikista. Tässä päästiin välillä jopa sen The Village leffan tunnelmiin?! Veera W. Vilo onnistuu pääroolissaan paremmin kuin aikoinaan Tiina Björkman Kuutamosonaatissa. Ei vaan Veera on todella hyvä ja luonteva. Mutta eniten pidin kyläläisen Maarian roolista, jota näyttelee Saara Elina ihanalla luonnollisuudella ja jotenkin, hmmm kyläläisten puhtaalla persoonalla? Kaunis roolisuoritus. 

Paljon mainioita hahmoja, osa onnistuneita, kaikki eivät. Ria Kataja on aina onnistunut. Tässä on sitä suomalaisuutta, mistä ei ehkä haluta puhua. Vaiettu salaisuus. Kyrsyä on tuhtia tavaraa ja sopivan ahdistava ajatuksena, mutta elokuvana mustanhuumorin tirskahteleva klassikko jo syntyessään. Nostan hattua ja toivotan koko poppoolle ja varsinkin Roope Oleniukselle mahtavaa ja uranousevaa tulevaisuutta. Kiitän kokemuksesta.

Kommentoi

kommenttia