Minä, Simon
Pisteet
4.5Arvio

Nuoren Simonin elämä on kuin tivolin maailmanpyörä.


Aina välillä sitä törmää elokuvaan, jossa kaikki on tavallaan väärin mutta samalla aivan täydellisen oikein.

Greg Berlantin ohjaaman Minä, Simonin motto on ”jokainen ansaitsee suuren rakkaustarinan”.

Ja juuri siitä elokuvassa onkin kyse: tässä on jenkkiteini-rakkaus-kaveripiiri-nuoruundentuska-itsensälöytämiselokuva, joka sisältää osapuilleen kaikki lajityypin kliseet. On tiivis kaveripiiri, etsivää rakkautta, ystävyyttä, pettymistä, ystävyyden pettämistä, aikuistumista, itsensä löytämistä, autoilua, koulua… Kyllä, kakki ne asiat, jotka on nähty jo lukemattomia kertoja.

Ja kuitenkin kaikki on täsmälleen niin kun pitääkin. Koko homman juju – ja se, mikä tekee elokuvasta moninverroin lajityyppinsä edustajia tuoreemman, raikkaamman, puhuttelevamman ja paremman – on päähenkilö Simon, jonka haaveiden rakkaustarinan toinen osapuoli on poika. Ja tässä tapauksessa vieläpä nimetön ja kasvoton sellainen.

ITSE TARINA on varsin yksinkertainen. Simon löytää netistä toisen kaapissa olevan nuoren homopojan, alkaa kirjoitella hänen kanssaan ja rakastuu. Kirjeenvaihto päätyy myös asiattomiin käsiin ja siitä aiheutuu yhtä ja toista ongelmaa, harmia ja pettymystä. Loppujen lopuksi kaapista tuleminen tapahtuu komeasti, vaikka se, kuten Simon oivallisesti huomauttaa, ei tapahtunutkaan hänen omilla ehdoilla kuten sen pitäisi.

Simonin rinnalla liikkuu nippu enemmän tai vähemmän syvällisiksi ja tarpeellisiksi luotuja kavereita, vanhempia ja opettajia. Loppukohtaus tivolin maailmanpyörässä sitten huipentaa kaiken – ja jälleen kerran juurikin asiaankuuluvalla tavalla.

Nick Robinson nuorena Simonina tekee hienon ja uskottavan suorituksen. Se, miten itsensä ja toisen kaapissa olevan kohtalotoverin löytämisen ilo näkyy Simonissa ja se, miten kaapista ulos tuleminen saa hänet hengittämään vapaasti, on hienoa ja koskettavaa katsottavaa.

OHJAAJA JUOKSUTTAA  läpi kaiken sen, mikä teinirakkausgenressä asiaan kuuluu, vain sillä erolla, että kyse on homorakkaudesta. Juuri se onkin elokuvan vahvuus: tunteet ovat samoja, aikuistumisen kivut ovat samoja, tunteiden vuoristorata, tai tässä leffassa pikemminkin maailmanpyörä, on sama, olipa pääpari sitten heteroita tai homoja.

Elokuvan kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Jopa kliseisestä kiliseisin ”jospa heteroidenkin pitäisi tulla kaapista” -kohtaus  onnistuu jotenkin ihmeellisesti kuulumaan tähän elokuvaan.

En tiedä, jääkö Minä, Simon elokuvahistoriaan kaikkien aikojen leffojen listalle, mutta jonkinlaisesta merkkitapauksesta ja historiallisesta teoksesta on kysymys. Hollywoodin suurten studioiden teinileffoissa kun ei ennen ole homoja ja homorakkautta taidettu tällä tasolla kuvata. Jo oli aikakin, voisi sanoa. Ja olla samalla hyvin tyytyväinen siitä, että merkkipaalu on tehty näin hyvin.

Leffa perustuu Becky Albertallin romaaniin. Elokuvan jälkeen oli ihan pakko mennä kirjakauppaan ja ostaa teos. Sen verran erikoisesta tapauksesta on kyse.

Kommentoi

kommenttia