Sylityksin
Pisteet
4.0Arvio

Lapseton, lapsen omaava, lapsellinen


Anna-Elina Lyytikäinen on ilkeä ämmä tehdessään tällaista. Hän kirjoittaa kamalia hahmoja, kamalaan näytelmään. Tällaisilla sanoilla teatterikritiikki voi alkaa ja kun kaikki tämä on vieläpä totta. Näytelmässä mennään lapset edellä. Ensimmäinen pari haluaa lapsen eikä sitä voi saada. Toinen pari ei voi sietää lapsia, mutta pamahtaa paksuksi. Lisäksi vielä yksinhuoltajaäiti, joka ei jaksa yksin hoitaa lastansa.

Teema joka varmasti jollain näytelmän roolihenkilöllään koskettaa jokaista meistä. Siksi näytelmässä kolmos rivillä hörähdellään ja kasi riville nyyhkitään. Vakava teksti, joka onneksi kääntyy myös huumoriksi, ja sen jälkeen taas saa pyyhkäistä silmälasintaustaa. 

LYYTIKÄISEN ITSE käsikirjoittama ja ohjaama teos on vakuuttava. Ensimmäisen puoliskon teksti vasta maalailee tulevaa, ja esittelee kaikki hahmot kaikkine kärjistettyinä persooninaan. Jopa hieman ilmavasti ja turhankin löysästi, mutta kuitenkin se ohjaaja naarastiikeri odottaa sitä hyppyyään. 

Väliajalla katsojat ovat hieman sekaisin. Onko tämä nyt komediaa vai draamaa? Kyllä se on. Kakkos puolisko haastaa katsojan nauramaan synnytyssali kohtaukselle ja itkemään hienosti kuvatulle ”kun toi lapsi ei vaan nuku” -kohtaukselle.

Ajatukset katsojan päässä ovat ristiriitaisia. Miten minä tämän kokisin? Minä olen kokenut tämän. Kuka noista kärjistetyistä hahmoista oikeasti on miellyttävä, kenen puolella olen ja kuka ansaitsee mitäkin? Haastavaa katsoa, haastavaa näytellä. Haastaava oli varmasti myös työstää käsikirjoitus ja ohjata uudelleen vrs 2.0 (Kuopiossa tehty aiemmin, saman Lyytikäisen toimesta).

EEVA HAKULISEN ROOLI kipeästi munasolun kiinnittymistä kaipaavana, kohta ylikypsänä äitinä on uskomattoman, ihanan ärsyttävää katseltavaa. Miksi Lyytikäinen kirjoitit näin kamalan roolin? Se on huikea! Ja varmasti myös todellinen. Hakulisen hahmoa onnistuu aidosti vihaamaan. Anteeksi Eeva, hienosti hoidettu kamala rooli.

Martti Manninen on ällöttävän hyvä joogismi shakrabimbumm-roolissaan kamalaa akkaansa kestävänä miehenä. Pelkästään Mannisen kosketukset kertovat lipevästi muka aidosta rakkaudesta, joka onkin ehkä aitoa? Vai miten juonenkulku meneekään…

Pia Pilz vakuuttaa upealla olemuksellaan jälleen kerran. Parhaan ystävän rooli ja se, ettei lasta halua mukamas, näkyy koko hänen olemuksesaan. Odotan innolla Anna Kareninaa.

Ville Majamaata nyt ei erikseen edes tarvitse kehua. Aina loistava, oli draama tai komedia. Tällä kertaa lapsia vihaavana insinöörinä hän jälleen kerran rakentaa uskottavan ihailtavan roolin miehenä, joka ehkä kuitenkin sittenkin pitää, omasta lapsestaan. Oli se toivottu tai ei.

Elisa Piispanen toimii aina. Rooli kuin rooli, puhdasta taitoa. Tällä kertaa sooloilut yksinhuoltajaäitinä ovat raastavaa katsottavaa. Kauppakassikohtaus polkupyörän kanssa veti hiljaiseksi. Tämä on totuus: näin se mieli pirstaloituu.

Elina Rintala tekee muutaman pienen roolin sellaisella intensiteetillä, että suorastaan harmittaaa, kun häntä ei enempää näytetä. Kylmä kalkkuna ovulaatiotohtorista hulluttelevaan kätilöön kertovat Ellan taidoista sekä draamaan, että komediaheittäytymiseen.

Pakan pohjalla mielestäni Lyytikäisen kirjoittama paras hahmo, ja parhaiten näytelty. Kirsimarja Järvisen siivooja hahmo nitoo kaiken tämän yhteen. Hahmossa on psykopaattiutta ja aitoa inhimillisyä lämpöä. Järvinen tekee sen taas kerran lavalla niin pikkutarkan aidon ihanasti, että ei voi kuin ihastua tuohon ammattitaitoon.

Niin. Ja mitä sitten jää käteen? 

Se, että Lyytikäinen todistaa jälleen kerran olevansa nero, lahjakas, huikea ja kauniskin. Aina hänen töitään on ilo (ja suru katsoa). Kiitos ja kumarrus.

Kommentoi

kommenttia