Viita 2016: levyllinen musiikkia Lauri Viidasta
Pisteet
4.5Arvio

Tälle levylle ei löydy ylisanoja


Se mitä teatteriesitys tekee ihmiselle, ei ole verrattavissa siihen, mitä musiikki voi ammentaa jälkeenpäin. Ja mikä hienointa, vaikka ei ole nähnyt näytelmää, tätä levyä voi hyvinkin kuunnella. Ja mikä vielä hienompaa, ei edes tarvitse tuntea Lauri Viitaa tai hänen tekstejään. Niihin voi rakastua myöhemminkin.

OLEN ONNELLINEN siitä, että saan tuntea ihmisen nimeltä Eeva Kontu. Ja onnellinen siitä, että eräänä päivänä postin jonossa, jonotusnumero kädessäni avasin suuni hänelle.

Asiasta, joka oli jäänyt vaivaamaan mieltäni. Kuten Viita 1949 -kritiikistäni on luettavissa, jäi minua harmittamaan, etten näytelmän soundtrackiä ostanut. Ihana Eeva lupasi levyn minulle postittaa. Diili oli se, että kirjoitan siitä kritiikin. Saattaa kuulostaa lahjonnalta, mutta nämä tähdet, mitä tämä tuotos saa, eivät ole todellakaan lahjontaa, vaan pelkästään rakkautta.

Sydän sytkyttää. ”Lauri Viita”

Näytelmä on hieno. Aion sen mennä vielä toistamiseenkin katsomaan. Mutta pääosassa on musiikki. Huikea musiikki. Huikeat sävellykset, sanoitukset ja arvoisensa tulkitsijat.  Olen myöhäisherännyt Lauri Viitaan. Nykyään olen fani.

Miten nerokkaita tekstejä hän kirjoittikaan. Tällä levyllä on kolme asiaa.

Ensimmäiseksi tulee tekstit

Sen mitä Lauri Viita on runoillut ja kirjoittanut; nerokkaan lahjakas Heikki Salo on suoltanut, muokannut ja Viitamaisesti uudestisynnyttänyt ihan loistaviksi biisiteksteiksi Välillä ei tiedä, onko tämä Viitaa vai Saloa.

Haluaisin päästä Salon päähän, miten hän on päässyt näin lähelle Viitaa ajatuksellisesti ja lyriikallisesti.

Neroutta.

Sitten tulee musiikki

Ja musiikin myötä Eeva Kontu. Eeva tunnusti, että häntä jännitti säveltää, koska periaatteessa sellaista ei ole aiemmin näin isosti tehnyt. Onneksi hän suostui, sillä nämä biisit ovat huikeita. Musiikki tukee täydellisesti sanoitusta. Biisit eivät ole mitään Beethovenia, vaan juuri sellaista taidokasta teatterimusiikkia, mitä normaalikin ihmiskorva ymmärtää. Soljuvaa ja tarttuvaa. Nimenomaan tarttuvaa. Niinkuin musikaaleissa kuulukin olla, että jokin melodia jää soimaan korvaan jälkeenkin päin.

Taidokkuutta.

Kolmanneksi laulajat eli tulkitsijat

En tiedä mikä minussa on vikana, mutta olen aina rakastanut teatterilaulantaa. Se, että kuulen ”ei niin täydellisesti tuotettua ja viimeisen päälle miksattua” musiikkia, saa meikäläisessä aina miellyttävät kylmät väreet aikaiseksi.

Tälläkin levyllä näyttämötaiteen ammattilaiset saavat tulkinnoillaan ihoni kananlihalle. Ketään en halua nostaa toistaan paremmaksi. Kaikki osaavat roolinsa, niin kuoroa, kuin sooloakin myöten.

Lahjakkuutta. Jestas sentään, miten monipuolinen tämä levy on. Se saa kyyneliin, se saa nauramaan, ja se saa pohdiskelemaan. Levyltä kuuluu juuri sopivasti se, että se ei ole liian tuotettu. Se kuulostaa, niin kuin pitääkin, musiikkiteatterin soundtrackiltä.

Musiikki ei ole miksattu priimatarkkaan, syvyyttä ei ole, eikä ääniä ole käsitelty. Eli täyttä ihanaa aitoutta.

PAKKO ON vielä lopuksi mainita yksi biisi. Se on Konnun itsensä laulama Kuudella kielellä. Tulkinnasta tulee mieleen Susanna Haavisto. Biisin sanat Heikki Salo on muokannut Viidan kirjeestä niin kauniiksi tekstiksi, että ei voi olla kyynelehtimättä.

Kappaleessa on myös niin hieno musiikillinen kasvatus, että se vavisuttaa.

Loistava levy kaikessa mainioudessaan.

Kommentoi

kommenttia