Katoava maa


Huumori kukkii vienosti alzheimerin edetessä


Tampereen teatteri aloittaa keväänsä tärkeästä asiasta kertovalla ensi-illalla. Näytelmä toimii monin osin, mutta lankeaa myös ennalta arvattavuuksiin. Lavalla nähdään niin vanhoja veteraaneja, kuin tuoretta vertakin. Näytelmä kertoo Helenan ja Aarnen tarinan 60-luvulta aina tähän päivään. Näyttämönä toimii yksi huone. Monelle se on kodin keskus. Makuuhuone. Siellä riidellään, rakastetaan, puidaan ja suunnitellaan.

Nuoret Aarne (Antti Tiensuu) ja Helena (Ella Mettänen) ovat vastarakastuneita, onnensa kukkuloilla, lapsikin tulossa. Elämä kuitenkin heittää omat kapulansa rattaisiin. Toisaalla näemme vanhenevat Aarnen (Esko Roine) ja Helenan (Ritva Jalonen) tässä hetkessä. Helena sairastaa alzheimerin tautia, vakavaa ja epätasaista muistisairautta. Aarne yrittää kaikkensa pysyäkseen vaimonsa rinnalla.

Näytelmä etenee kauniilla, humoristisilla ja tarkoin ohjatuilla kohtauksilla.

Milloin menneisyyden hahmot sekoittuvat nykyisyyteen, milloin menneisyys ottaa vallan, ja välillä taas nykyhetki, pelko ja ahdistus. Vieras ihminen huolehtimassa, silloin on helppo kadota omiin muistoihin.

NÄYTELMÄ TOIMII pääasiallisesti. Mutta mielestäni käsikirjoitus, vaikka se onkin hyvä, sopivan viihdyttävä ja rankkakin, se on myös hyvin kliseinen. Mutta niin on ohjauskin. Anna-Elina Lyytikäinen menee valitettavan helposti siitä aidan raosta, mikä miellyttää visuaalisesti katsojaa. Tyylikästä, mutta liian monta kertaa nähtyä. Mutta varsinkin vaihtelut nuoruuden ja nykyhetken henkilöissä ja näyttelijöiden liikuttelussa toimivat hienosti ja ammattitaitoisella tarkkuudella.

Musiikki vahvistaa tarinaa kaihoisuudellaan. Lavastus kaksipuolisine katsomoineen ja minimalistisuudessaan toimii hyvin, ja valaistus on kohdallaan.Valitettavasti nuoret näyttelijät Mettänen ja Tiensuu eivät pääse näyttämöllä kovin loistamaan.

LUULEN, ETTÄ syy siihen on se, että näyttämöllä on heitä vastassaan kaksi sen luokan vanhaa dinosaurusta, melkein teatterin jumala ja jumalatar, että tuohon näyttämön haltuunottoon ja tulkintaan on vaikea kenenkään puskea väliin. Roine ja Jalonen hehkuvat upeasti rooleissaan. Näyttää siltä, että Jalonen on nyt taas oikein puhjennut kukkaan, ja saanut hienoja rooleja. Vertaa esimerkiksi näytelmään Tyttö ja varis.

Tärkeä näytelmä tärkeästä asiasta, kauniisti, mutta liian kosiskelevasti toteutettuna. Kyllä tämä kannattaa mennä katsomaan.

Kommentoi

kommenttia

Write a Review

Lue lisää