1918 Teatteri taistelussa
Pisteet
4.0Arvio

Erilainen ja kiinnostava lähestymistapa sisällissotaan


Tampereen Teatteri uskaltaa ottaa sisällissodan tapahtumiin mukaan myös huumoria ja koko rakennuksen. Ihan aluksi on pakko mainita, että suosittelen vahvasti sitä, että lähdet katsomaan tätä näytöstä sillä kahdellekymmenelle tarkoitetulla erikoislipulla. Se tekee kokemuksesta ainutlaatuisen ja äärettömän ahdistavan. Olisin peruskatsojana antanut esitykselle kolme ja puoli tähteä. Nyt kun itse pääsin osalliseksi, olisin kokemuksesta antanut neljä ja puoli tähteä. Eli summa summarum, päädyn neljään tähteen.

Hienoa, että ohjaaja-käsikirjoittaja Anna-Elina Lyytikäinen on uskaltanut kirjoittaa tapahtumapaikaksi oikean teatterin, niinkuin tosielämän oikeissa tapahtumissakin valitettavasti tapahtui.

TARINA alkaa siitä, kun Tampereen teatterissa harjoitellaan uutta näytelmää. Suomi on juuri itsenäistynyt, mutta kansalaissota kolkuttelee ovella. Teatterin arkea yritetään jatkaa normaalisti, mutta loppujen lopuksi koko teatterin joutuu kamalalla tavalla koko asian keskipisteeksi ja näyttämöksi. Punaiset joukot pitävät sitä tukikohtanaan ja sinne on majoitettu välillä jopa satoja punakaartilaisia.

Tapahtumien keskipisteenä lava muokkautuu milloin teatteritalon ravintolaksi ja milloin punakaartin keskukseksi. Välillä tapahtumia nähdään myös hotelli Hällänpyörästä (nykyinen Laterna).

Tarina alkaa kepeästi, katsojat saavat nauttia siitä, kuinka koko taloa, alusta asti jopa väliaika kahviota, sekä katsomoa käytetään hyödyksi. Näyttelijät ja koko henkilökunta on koko ajan läsnä, melkein jopa iholla. Tarina etenee alun kepeyden myötä koko ajan kohti synkempiä vesiä. Ilmapiiri tummenee ja tarina alkaa ahdistaa.

VÄLIAJALLA yleisö on häkeltynyt, hieman vaivautunut ja jopa alakuloinen. Väistämätön on edessä. Historia jo kertoo, mitä tuleman pitää. Toista puoliskoa on mennyt reilu kymmenen minuuttia, kun meidät ennalta ohjeistetut katsojat pakotetaan tuoleistamme ylös ja vauhdilla käskyteään liikkumaan. Päällemme saamme ylisuuret painavat autenttiset palttoot.

Siitä alkaa outo, mielenkiintoinen ja sopivan ahdistava matka pitkin Tampereen teatteria. Näemme matkalla ahtaissa kapeissa portaikoissa naisen, joka etsii lastaan, pienessä huoneessa väsyneitä taistelijoita, jotka konekiväärillä puolustavat ja vartioivat Hämeensiltaa. Lukittujen ovien takana hakataan ja anotaan ulospääsyä. Naista häpäistään seksuaalisesti ja lavalla eteemme ammutaan ihminen, muiden katselijoiden tuijottaessa meitä katsomosta silmästä silmään. Näin en ole koskaan halunnut olla parrasvaloissa. Huimaa, itkettää, pelottaa ja ahdistaa. Kaiken tämän paikoillaan istuva yleisö näkee lavalla livevideona. Kokemus jota en halua kokea koskaan uudestaan, mutta sekuntiakaan en vaihtaisi pois. En voi suositella herkimmille katsojille. Ja liikkuminen ahtaissa käytävissä, portaikoissa ja lavasteissa vaatii liikuntakykyä ja terveyttä.

TARINA on kiehtova pätkä karmaisevaa historiaa ja Lyytikäinen ohjaa hienosti. Lavatuksellisesti hienoja yksinkertaisia ratkaisuja. Aina ei tarvitse megaprojisointeja ja turhaa valoilla kikkailemista. Pieni voi olla kaunista.

Rooleista, jotka siis ovat olleet ihan aitoja ihmisiä, nousee esiin Aliisa Pulkkisen hieno teatteritalon emännöitsijä Olga Leinonen, jolla on rohkeutta sanoa asiat niinkuin asiat ovat. Kirsimarja Järvinen tekee pienieleisen ja taidokkaan roolin venäläisenä ylihoitajatar Aleksandra Petrovna Rogovskajana ja Mari Turunen on taidokas esittäessään säälittävää, mutta liiankin aitoa Soosi-Hannaa, joka on jälkeenjäänyt huora.

Esityksen kirjemonologit ovat aivan huikeita. Kyyneleet silmiin saa Elisa Piispasen Hilma Salmelan kirje miehelleen. Harmillisesti Ville Haapasalon hahmo venäläisenä everstiluutnanttina jää aivan turhaksi hahmoksi, vaikka Haapasalolla on vimmaisen uhkea taito näytellä. Risto Korhonen loistaa pienessä, mutta sitäkin tärkeämmässä roolissaan. Taas, niinkuin aina. Ihanan kamala näytelmä. Osittain liian pitkä ja turhiakin kohtauksia on, mutta pääosin viihdyttävä ja julman kaunis.

Kommentoi

kommenttia