Ei kiitos
Pisteet
4.0Arvio

Helsingin kaupunginteatterin suorasukainen näytelmä laittaa ajattelemaan.


Myönnettäköön heti, että olen Anna-Leena Härkösen fani. Olipa kyse sitten kirjoista tai kolumneista, niin olen suunnattomasti nauttinut Härkösen häpeilemättömän suorasta, mutta samalla tavattoman oivaltavasta tyylistä. Heikki Paavilainen on dramatisoinut vuonna 2008 julkaistusta Ei kiitos -kirjalle uskollisen näytelmän, jonka tuoreen tulkinnan ohjaa Mira Kivilä.

EI KIITOSkertoo saksanopettaja Helistä, joka ei saa riittävästi läheisyyttä mieheltään. Konsolipeleistä, verkosta ja kissavideoista enemmän kuin vaimostaan kiinnostunut Matti elää lähestyvää keski-ikää, ja hän huomaa seksuaalisen draivinsa kadonneen. Paikkoja vaan kolottaa ja aina on väsy.

Vastaavasti Heli on puhjennut kukkaansa. Vahvasti murrosikäinen tytär on matkalla kohti aikuisuutta ja äidin rooli muuttunut pois lapsiarjesta. Heli haluaa nauttia naiseudestaan Matin kanssa ja eikä kestä tulla jatkuvasti torjutuksi.

Pakkaa astuu parahiksi sekoittamaan Helin oppilas, komea 27-vuotias elokuva-alalla työskentelevä Jarno. Vilkkusilmäinen ja nuoruuden röyhkeydellä varustetulta Jarnolta Heli saa kaipaamaansa huomiota. Samalla kiperä kolmiodraama raastaa Heliä, joka haluaa olla uskollinen miehelleen ja samalla huomaa rakastuvansa Jarnoon.

HÄRKÖSEN TEKSTI tuntuu yhä ajankohtaiselta ja tarina kantaa hyvin näytelmänä. Täysin valkoinen lavastus luo canvaksen, jolla tarina elää ja huomio keskittyy hahmojen sielunmaisemaan. Jokainen hahmo on samaistuttava – lihaa ja verta. Niin ikään pinnalliselta ja kepeältäkin tuntuva tarina luottaa tietynlaiseen hieman surumieliseenkin pohjavireeseen. Helin karkeankin kielen takana elävät vahvat tunteet, läheisyyden ja suhteen alkuaikojen intohimon katkeransuloinen kaipuu, epävarmuus ja rakastamansa miehen ikävä.

Lavastuksen ja puvustuksen suunnittelusta vastaavan Tuomas Lampisen luoma pelkistetty näyttämö elää projisointien ja valosuunnittelusta vastaavan Teppo Saarisen kauniin harkitun valaistuksen kanssa. Miten pienillä nyansseilla paikka, vuorokaudenaika ja vuodenaikakin voivatkaan näkyä? Niin eleganttia ja vaivattoman kikkailematonta! Tarina rytmittyy erinomaisilla visuaalisilla siirtymillä, jotka tuovat näyttämölle elokuvamaisuutta.

Vappu Nalbantoglu loistaa Helinä, ja tämä rooli ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Voimakkaat repliikit, suuri tunteiden kirjo ja koreografi Johanna Elovaaran luoma verevä fyysisyys tekevät roolista haastavan. Antti Timonen luo Matistaan toisaalta ärsyttävän, mutta samalla sympaattisen nelikymppisen suomalaismiehen karikatyyrin. Pyry Äikään Jarno on ennen kaikkea uskottava tulkinta nuoruuden vimmaisesta halusta ja ehtymättömästä itseluottamuksesta. Leenamari Unho on monien hahmojen komedienne, joka vaihtaa roolista toiseen uskomattoman lennokkaasti. Olipa sitten kyseessä Helin suoransanainen bestis tai bimbon matkanvetäjän rooli, niin Unho saa yleisön nauramaan kippurassa.  Helin ja Matin tytärtä esittävä Aksinja Lommi kierähtää näyttämölle sellaisella fyysisyydellä, että oksat pois.

Kommentoi

kommenttia