Sisaret/Kenttä
Pisteet
4.5Arvio

Tanssiteatteri MD:n tuplaesitys salpaa henget ensin kauneudellaan ja sitten jämäkkyydellään


Pakko myöntää heti alkuunsa, että kriitikkonne on katsonut scifiä ja kauhua viime aikoina taas liikaa, siksi viittaukset muuhun populaarikulttuuriin. Mutta oli hienoa nähdä jälleen kerran MD:n upeaa tanssia. Tällä kertaa vierailevien koreografien käsittelyssä. 

SISARET on koreografi Alpo Aaltokoski trilogian viimeinen osa. Sillä ei ole merkitystä, onko kahta aikaisempaa nähnyt, koska teos on valloittava.

Mielestäni teos kertoo kahden sisaren (tai miksi ei vaikka sisaruksenkin) siteestä. Alkukohtaus tuo mieleen juuri jälleen kerran näkemäni Poltergeist-elokuvan, jossa ollaan menossa kohti valoa. Pian kuitenkin toinen sisaruksista saapuu paikalle.

Toinen on vanhempi, muka vahvempi. Kuitenkin elämässä sisaruussuhde seuraa kaikkialle. Vaikka välillä erotaankin, eletään omaa elämää ja lopulta se sisarrakkaus on kaikista voimakkain tunne. Toinen aina tukee ja kantaa, ottaa yhteyden. Oli se sitten varovainen, hellä, tai joskus myös anteeksipyytävä, anova.

Tanssijoina Mari Rosendahl ja Elina Jakowleva ovat kuin tosielämän sisaria. He ovat tanssineet mielestäni ”aina”, tai ainakin niin kauan kun minä olen MD:n tanssia nähnyt. Ja sen huomaa kaikista liikekielen detaljeista ja ajoituksista. Kaunista, smoothia ja hypnoottisen tarkkaa seurattavaa. Tarina ajattommuudessaan on kaunis kuin satu. 

Aaltokosken hienovarainen koreografia luo herkkyyden pelkästään tanssijoiden sormien asettelusta, ja tyhjään katsovista ilmeistä. Ja siitä että katsotaan toisen ohi, mutta silti kosketuspinta toiseen säilyy koko ajan.

Arvo Pärtin kaunis Für Alina -pianoteos kantaa eteerisen kauniina läpi teoksen.

Kaunis kuin kukkanen.

Kuva: Harri Hinkka

KENTTÄ on hyvin erilainen teos tähän iltaan. Susanna Leinosen koreografia murskaa tyylikkäästi Aaltokosken tunnelman, mutta jättää sen silti kaikumaan mieleen.

Kenttä on teos, joka käsiohjelman mukaan käsittelee vuoden 1918 tapahtumien jälkimaininkeja. Minä taas näin villiä dystopiaa Terminator-tyyliin. 

Alun marssikohtaus vaativine liikkeen vaihtoineen yksinkertaisen äänitaustan kera vaihtuu varjoiseen siluettileikkiin ja upeisiin käsikoreograafisiin sointuihin kuin raivokas vogue-tanssi.

Kaikki tanssijat saavat tila ja avaruusaikaa hienolla tavalla. Teos on soljuva ja samalla inhottavan jämäkkä ja uppiniskainen. Kaunis ja ahdistava. 

Tässä on jonkinlaista suuruudenhulluutta. Katsoja jää odottamaan lisää.

Upea kahden teoksen kokonaisuus. Molemmat toistensa ääripäitä niin tanssillisesti, kuin musiikillisestikin ja varsinkin tunnelmaltaan.

Kommentoi

kommenttia