Chris Cornell: Higher truth
2.0Arvio

Kauan odotettu uutuus jättää karvaan pettyneen maun

Noin kuudentoista vuoden aikana Chris Cornell on tehnyt vain neljä oikeaa soolostudioalbumia.

Nämä ovat olleet hyvinkin erityylisiä, mutta täytyy myöntää, että olin tähän uusimpaan todella pettynyt.

Kaikkihan tuntevat ja tietävät Cornellin huikean raspikurkkuisen äänen. Mutta valitettavasti edes tuo yksi historiamme upeimmista miesäänistä ei pelasta tasapaksua levyä.

Levyllä on viisitoista toinen toistaan tylsempää pehmorock-jollotusta ja yksi re-mix versio. Oikeastaan levyltä ei edes havaitse milloin toinen biisi loppu ja seuraava alkaa. Se on jo huono merkki.

Levyn aloittaa ihan toimiva ja kelvollinen sinkkulohkaisu Nearly forgot my broken heart, joka on kiva yhdistelmä rockia ja biittipoljentoa. Mutta seuraavat kuusi biisiä ovat luokattoman tylsää massatuotantoa. Kaveriani lainatakseni ”kuulostaa kuin kitaraa rämpytettäisiin riparilla vailla mitään mielenkiintoa”.

Cornellin ääni pääsee oikeuksiinsa ja vähän munaakin saadaan mukaan levyn biiseissä Higher truth ja Misery Chain.

Muuten muissa biiseissä soi kaipaava huuliharppu ja jopa irkkumusiikkimaisia vihahteita. Mutta ihan liian suossapolkevasti.

Sinkkubiisin lisäksi levyltä nousee edukseen oikeastaan vain Our time in the universe, josta löytyy myös re-mix. Tässä biisissä on myös kiva poljentoa ja hauskoja intialaisvaikutteita. Ja Chrisin ääni vonkuu upeasti.

Harmillista. En sitten tiedä miten tähän suhtautuvat ne fanit, joille edellinen Scream-levy discojumputuksineen oli ”moraaliton loikka ylikaupallisuuteen”. Itse tuosta levystä kovastikin tykkäsin, niinkuin kahdesta ensimmäisestäkin.

Valitettavasti tältä levyltä omille soittolistoilleni päätyy vain muutama biisi.

Nyt vähän skarppausta herra Cornell, ja äkkiä uutta parempaa levyä kehiin. Pisteet tulevat pääasiassa herran äänestä ja hiukan niistä muutamasta ihan hyvästä biisistä.

Kommentoi

kommenttia