Synninkantajat

3/5

Kuvassa: Konsta Laakso ja Sara-Maria Heinonen
Kuva: Heikki Järvinen

Näytelmän idea ja perusta ovat hyviä ja mielenkiintoisia, mutta toteutus ja kokonaisuus hajoavat hätiköintiin ja siihen, että pitää päästä liian nopeasti pisteestä A pisteeseen B. 

Pienessä lestadiolaisyhteisössä kuohuu 70-luvun loppupuolella. Neuvostoliiton pelko, yhteisön yhdessä pysymisen pelko, erilaisuuden pelko, rakkauden ja myös sen näyttämättömyyden pelko. Monia pelkoja, joista suurin pelko Jumalaa kohtaan. Pelko siitä, ettei olla hänen edessään tarpeeksi hyviä. 

Aliisa (Aliisa Pulkkinen) jo 65 vuotias vahva nainen, joka rakastaa luontoa, luonnonläheisyyttä, luonnonantimia, ja Jumalaakin, epäilee kuitenkin kuuluvuuttaan ahdasmieliseen kulttiin. Vastapainona Aliisalle on 19-vuotias punatukkainen yhteisön kaunotar Auroora (Sara-Maria Heinonen), joka etsii itseään, kokee nuoruuden kiellettyä lempeä ja kaipaa ulos yhteisöstä opiskelemaan tähtitiedettä. Vahva pappishahmo Taisto (Esa Latva-Äijö), joka pitää järkähtömättömästi kiinni Jumalan sanasta ja ahdasmielisistä perinteistä. Ja kaiken tämän keskellä pikku poika Aaron (Antti Tiensuu) ihmettelee elämän menoa. Ilmeisesti hyvinkin kirjailijan (Pauliina Rauhala) suulla ja ajatuksilla. Näytelmä lähtee käyntiin pikkupoika Aaronin silmin. Hän palvoo karismaattista isoisäänsä Taistoa.Välillä pääosaan nostetaan kauniisti sanattomasti kuvattuna Aurooran rakkaustarina, ja välillä vahvan isoäidin Aliisan tarina.

Tässä onkin kokonaisuuden ongelma. Ongelma on käsikirjoituksessa ja dramaturgiassa. Ei olla oikein osattu päättää, mistä lähtökohdasta tarinaa lähteä kuljettamaan ja mihin fokusoitua. Kuka tätä tarinaa oikeasti kertoo? Näkökulmia vaihdetaan turhan tiuhaan. 

Uskoisin, että Rauhalan kirjassa kuitenkin aineksia olisi ollut. Nyt kuitenkin tuntuu, että koko tarinasta on vedetty ranskalaisin viivoin pääkohdat, ja ympätty ne käsikirjoitukseksi. Näytelmän kesto on vajaa kaksi tuntia koronaväliaikoineen (30 min) on jotenkin tynkä. Tarinaa varmasti olisi riittänyt enemmänkin, mutta nyt se esitetään hieman juosten kusten. Liian nopeasti ja henkilöhahmoja ei uskalleta eikä ehditä rikastuttaa. 

Mielenkiintoisia puheenaiheita aloitetaan, niitä vain ei koskaan viedä loppuun asti. Monta kertaa valtasuhteita ja identiteettikriisiä käsittelevä käsikirjoitus jätti kysymyksiä roikkumaan ilmaan. Olisin halunnut sukeltaa lestadiolaisuuteen, koska en tiedä millaista on hengittää, elää, kasvaa niin uskonnollisen aatteen keskellä. Sukeltamisen sijaan saatiin pieniä murusia,  kurkistusta aatteen sisällä vallitsevaan valtarakenteeseen. Joka on julma, ja yhteisöllisyydestä huolimatta jättää ihmisensä hyvin yksinäisiksi.

Ohjaaja käsikirjoittaja Maia Häkli onnistuu kyllä ohjaus puolessa loistavasti. Pidän hänen tavastaan liikutella ja asetella ihmisiä, ja hän käyttää Frenkelin lavaa ja muutakin tilaa taitavasti. Varsinkin nuori lempi on ohjattu kauniisti ja sanattomasti taka-alalle. Kaikkea tätä tukee Mikko Saastamoisen lavastus- ja pukusuunnittelu karmean kauniine 70-luvun yksityiskohtineen. Myös Mika Hiltusen valosuunnittelu vie upeasti katsojan tilanteesta toiseen. Haluan kuitenkin nostaa Jan-Mikael Träskelinin upean äänisuunnittelun etualalle. Äänet, musiikki ja tunnelmat toimivat suorastaan täydellisesti, tuoden tarinaan oman tenhonsa.

Esa Latva-Äijö tuo Taisto hahmoonsa niin paljon ytyä, kuin käsikirjoitus ja ohjaus antavat myöten. Enemmän munaa ja vahvuutta olisin kyllä tälle hahmolle suonut. Antti Tiensuun Aaron kasvaa hienosti traagista loppua kohden ja muutkin nuoremmat näyttelijät tekevät roolinsa hyvin ja tarkkuudella. Eeva Hakulisen lahjakkuuden ohjaaja jättää tyystiin käyttämättä. Sen sijaan Aliisa Pulkkiselle on annettu ihastuttavan paljon lava-aikaa, ja sen hän käyttää taiten, pelastaen koko näytelmästä paljon valovoimaisuudellaan. 

Karismaattiset näyttelijät eivät pysty pelastamaan näkökulman sekavuutta, joka nerokkaan äänimaailman siivittämänä esitetään yleisölle. Ei ollut selvää kuinka painavaa on hiljaisuus, kuinka vaikutusvaltaista on paasaaminen, koska kohtausten dynamiikka jäi vajaaksi hienoista ja isoista lauseista huolimatta. 

Harmillista. Hyvä mahdollisuus, joka ei pääse lentoon. Vanhoillinen ahdasmielisyys kiehtoisi nykyaikana, ja uskonnollisuuskin on pyhää ja tabua. Näistä aiheista olisi voinut hienon, mietityttävän ja ajatuksia kirkastavan teoksen tehdä, mutta nyt mennään turhankin hienovaraisesti ja silotellen. Oikeastaan jopa minkäänlaisia tunne-elämyksiä katsojille antamatta.

Mutta olipa ihanaa olla pitkästä aikaa teatterissa. Maski kasvoilla, mutta kuitenkin nautin teatterin taikamaailmasta sen verran, että lopulta päädyn antamaan tälle kolme tähteä. 

Kommentoi

kommenttia

Write a Review

Lue lisää