Piina

5/5

KUVA: Harri Hinkka
KUVA: Mari Turunen, Esa Latva-Äijö

Tiukasti otteessa pitävä näytelmä toimii intensiivisen hienosti

Taisi olla vuosi 1983, olin yksitoista vuotias. Olin kyllästynyt Viisikko-kirjoihin ja Tiikeri-sarjan teiniscifi-kirjasarjaan. Löysin kotoa kirjahyllystä suht tuoreeltaan Suuren Suomalaisen kirjakerhon, mutsini mitä ilmeisemmin unohduksessa peruuttamatta jättäneen, Stephen Kingin kirjan, Tulisilmä. Ja se oli siitä hetkestä menoa. Nyt jo vuosikymmeniä vanhempana, King on edelleen jumalani. Olen ykkösfani.

Piina ilmestyi suomennettuna vuonna 1989. Kirja oli pakko ahmia heti. Jo seuraavana vuonna siitä tuli hieno elokuvaversio, josta Kathy Bates voitti ansaitusti Oscarin. 1994 näin Piinan Tampereen teatterin Frenckell lavalla. Annie Wilkesinä huima Tuija Vuolle. Mutta miten Piina toimii lavalla nykyaikana? Onko se yhtä ahdistava ja kamala? Vastaus kysymykseen; on. Ehdottomasti on.

MISERY KIRJASARJAN kirjoittanut kirjailija Paul Sheldon (Esa Latva-Äijö) löytää itsensä, jalat murskaantuneena mökistä, keskellä ei mitään, Annie Wilkesin (Mari Turunen) luota. Yhteyttä ulkomaailmaan ei ole. Nyt kipulääkkeistä riippuvainen Paul on sairaanhoitaja Annien armoilla. Annie on palvomansa kirjailijan ykkösfani. Hän on valmis menemään niin pitkälle palvonnassaan, että pakottaa Paulin herättämään Miseryn uudestaan henkiin kirjasarjassaan. Vaikkapa kiristämällä lääkeannostelussa, tai jopa murtamaan tämän nilkat. Eloonjäämiskamppailu mielipuolen naisen hallitsemana siis alkakoon.

Teksti on huumaavan kamala. Olen aina tykännyt yhden tilan näytelmistä. Niissä on juurikin sopivaa klaustrofobista tunnelmaa. Nytkin Frenckelin lava ammentaa katsojille pääasiassa yhden huoneen, kera sängyn, pyörätuolin ja kirjoituskoneen. Mahdollisuus vapauteen näytetään pilkahduksena lavan taidokkaalla pyöräytyksellä Annien olohuoneeseen. Lavastus toimii upeasti. Esa Latva-Äijön tulkitsema Paul vahvistuu näytelmän myötä, mutta silti katsoja havaitsee, että kamala Annie on aina askeleen edellä kaikessa hulluudessaan. Kun Latva-Äijöä sattuu, katsojaakin sattuu. Itse ainakin tunsin joka kerta vatsanmuljahduksen ja melkein fyysisen kivun jaloissani, kun mielipuoli Annie pistää tuulemaan. 

ENSIN AJATTELIN, että onko Mari Turunen liian nuori Annien hahmoon? Nyt jälkeenpäin ajatellen, kun en muista miten King kirjaansa on iän kirjoittanut,että iällähän ei ole väliä. Väliä on vain sillä, kuinka sairaalloinen ykkösfani, tämä hahmo on ja kuinka helvetin mädännyt mieleltään. Toki Annien äiti–tytär-suhdetta ja uskonnollista taustaa väläytetään hieman, mutta lopulta se myös jätetään katsojan oman harkinnan ja tulkinnan varaan.

Näytelmä tarjoilee ahdistavuutta, jota onneksi välillä kevennetään hyvin pienellä huumorilla. Kauhuelementtejä saadaan muutamalla hienolla kikalla. Enemmänkin pahuus ja inhottavuus tuodaan ulos tekstillä, jonka Timo Mikkola on hienosti uudelleen suomentanut. Ohjaaja Antti Mikkola on löytänyt upean intensiivisen vireen koko näytelmään. Se kerta kaikkiaan vaan rytmittyy upeasti ja toimii kokonaisuudessaan mahtavasti. Katsojaa pidetään varpaillaan koko ajan. Muutaman kerran saa kunnolla säikähtää, ja muutaman kerran yököttää. Suositusikäraja 14-vuotiaista ylöspäin on ihan kohdallaan.

Esa Latva-Äijö tekee taas kerran hienon roolin. Pahaa tekee katsoa kivun piinaamaa miestä, joka yrittää selvitä hengissä henkilökohtaisesta helvetistään. Turunen taasen saa inhottavaan hahmoonsa jopa leikkimielistä hulluutta, juuri sellaista mitä tuollaiseen skitsofreniseen hahmoon tarvitaankin. Loistavaa kemiaa näyttelijöiden kesken. Jukka Leisti pienessä poliisin roolissaan onnistuu tuomaan pienen toivonpilkahduksen katsojalle. 

Jos en olisi niin Stephen King fani, en välttämättä antaisi tälle ihan viittä tähteä. Mutta koska olen ykkösfani…

Näytelmästä tulikin mieleeni, että milloinkahan Tampereella nähdään Kuka pelkää Wirginia Woolfia?

Gekko Paavilainen

Kommentoi

kommenttia

Write a Review

Lue lisää